Paniikki päällä
Nyt on valtava tarve taas piiloutua. Laittaa jarrut päälle ja työntää liian lähelle päässyt ihminen pois. En minä halua näitä vanhoja juttuja käsitellä! En halua puhua. En halua tuntea. En halua yrittää ymmärtää! Ei niiden pitäisi enää vaikuttaa minuun ja elämääni. Minähän olen aikuinen ja kaikki on ihan hyvin? Miksi ei tunnu siltä? Miksi käyttäydyn kuin pahainen uhmaikäinen kakara? Hoen Eitä, en halua sitä, enkä tätä ja samalla haluan kaikkea. Haluan näkyä ja kuulua. Tulla hoivatuksi ja huomatuksi, samalla syvästi inhoten ja häveten omaa lapsellista tarvitsevuuttani. Tunnen valtavaa syyllisyyttä. En minä saa haluta mitään, en minä ole minkään arvoinen. Ristiriitaisuus saa minut yrittämään entistä kovemmin pitää yllä hymyilevää – kaikki hyvin – arkirooliani, vaikka tiedostan sen turhuuden ja käyttäytymiseni järjettömän typeryyden.
Olen herkillä, liki kaikki kommentit aiheuttavat jonkunlaista ahdistusta. Ja epätoivon vimmalla yritän olla tuntematta. En halua murtua ja muuttua pikkuiseksi viltin alla itkeväksi ihmisraasuksi. Voin kyllä käpertyä itsesääliin yksin ollessani, mutten toisen ihmisen edessä. En halua tehdä mitään toisen ihmisen nähden. Yksin hyväksyn itseni ja tunteeni sellaisina kuin ne ovat. Tarvitseeko minun oppia sietämään toisen ihmisen edessä herkkyyteni näkymistä? Se tekee järjettömän turvattoman olon. Sitäpaitsi se altistaa uusille pettymyksille. Tunteva pieni ihminen minussa haluaa syliin. Se haluaa halin ja silityksiä. Se haluaa vakuutteluita, että se on hyvä ja arvokas sellaisenaan. Enkä minä tuolta ihmiseltä voi sellaista odottaa tai olettaa. Mitä hyötyä siis on tuntea sen seurassa? Sehän vain vahvistaa käsitystäni siitä, että on selvittävä yksin ja sen minä kyllä osaan. Siinähän minä olen taitava! Aina minä olen ollut yksin ja hoitanut itseni ja perheeni tukemisen ihan itse! Enkö muutosta varten tarvitsisi toisenlaisen mallin? Mitä pelkkä tunteminen auttaa? Ei pikkuisella ole hädälleen sanoja. En minä pysty sanoittamaan omaa turvattomuuden tunnettani, haluan vain, että joku ottaa silloin lähelle ja lupaa, ettei minun tarvitse selvitä enää yksin. Mutta minä tarvitsen fyysisen läheisyyden, enkä sitä tuolta saa. Mitä siis tuosta hyödyn? Silti kaipaan ja tunnen tarvitsevani sitä. Hetkeä, jolloin saan olla ilman kuortani edes osittain, edes hetkittäin. Se tuntuu kuitenkin hyvältä! En minä halua kiintyä ihmiseen, josta en tiedä mitään. Ihmiseen, jolle minä olen vain työtä. Miten voin sellaisen päästää lähelle? Mitä se voi minulle antaa, kun pysyy tiukasti tuolillaan? Läsnäolevana, joo, mutta sekin on väärin. Ei se saa olla kiinnostunut kuulemaan minun elämästäni. Ei se saa minua yrittää auttaa. Enhän minä tarvitse apua!
Haluan tuntea edes hetken itseni aidosti ”normaaliksi” ja samalla tunnen itseni täysin friikiksi, epänormaaliksi, hulluksi. Kuitenkin ulos lähtiessäni palaan taas täysin normi arkeen. Käyn töissä, huolehdin perheestäni ja teen asioita, joista nautin. Elän siis ihan ulospäin tavallista normaalia arki elämää, vaikka pääni sisällä on käynnissä ristiriitainen, mutta jollain lailla hallittu kaaos.
