turhautuminen
Miten voikaan aikuisena ihmisenä olla kuitenkin tunnetasolla jämähtänyt näin täysin kiinni lapsuuden reagointi tapoihin ja miten itse estän itseäni pääsemäs käsiksi ongelmien ytimeen. En vain oikeasti saa sanaa suustani, silloin kun olisi mahdollisuus puhua ahdistavista vaikeista kokemuksista. Kun tunnereaktio iskee, jumitan täysin ja joudun keskittämän kaiken energiani itseni kasaamisen ja tunteiden torjumiseen. Miten kummassa sitä on silloin pienenä selvinnyt, kun nyt aikuisenakin paniikki vie voiton järjen toiminnasta? En ymmärrä.
Nyt mietin täytyykö minun kyetä joskus kasvotusten sanoittamaan kokemuksia, jotta voin niistä vapautua, vai riittävätkö muut keinot? Melkein kaikki käsittelyneinot on kyllä jo käytössä ja ainoa joka puuttuu on sanoittamisen ja tuntemisen yhdistäminen. Siellä on minun lukkoni ja erillisyyteni. Luultavasti se on myös avain kohta, mutta jarrut lyö heti vastaan kun yritän sitä lähestyä. Mitä siis edelleen pelkään? En tiedä.
Siedän jo melko hyvin tunnetasolla ahdistuksiani vaikkakin torjunta alkaa välittömästi. Eli itse tuntemista en kammoa. Miksi puhuminen on se suurin mörkö? Aikuisena tajuan kyllä, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka kertoisin kaiken. Häpeäkö on esteeni? Miksi sitten kirjoittamisessa häpeä ei enää nouse samalla lailla pintaan? Miksi puhuessa syyllisyyden tunteenikin on voimakkaampaa? Voiko pelkkä lupaus pitää salaisuutemme edelleen olla niin vahva vaikutin, että puhuessani koen tekeväni jotain väärää? Kirjoittaessa pystyn jotenkin kuitenkin muka pitämään lupaukseni, enhän kirjaimellisesti sano mitään.
Miten saan ravisteltua itseni irti tuon menneisyyden taakasta? Voiko näistä paskoista joskus ihan oikeasti ja pysyvästi selvitä? Aina kun kuvittelen, että kaikki on hyvin ja nyt mikään ei vaikuta enää mitenkään, tulee jokin pikkuinen asia, joka muistuttamalla vetää minut jälleen suoraan tunnekuohuun, josta alkaa hiljainen rämpiminen takaisin jaloilleen. Tämä väsyttää!
