Takauma
Tänään ollut hirveä olo. Tärinä ja kylmä alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Vatsa edelleen kipeä ja väsyttää. Olen aivan puhki, en halua ajatella mitään. Muistot tai takaumat miten niitä kutsutaankaan puhkeavat ihan kummallisista syy yhteyksistä, ja sitten kaikki läjähtää suoraan keholle ja silmille. Keho reagoi ja järki katoaa. Sitä humpsahtaa täydelliseen paniikki tilaan ja vaikka tiedostan, ettei mitään tapahdu juuri nyt. Ei keho usko. On vaan pakko elää se läpi. Tuntea se koko voimallaan, sellaisena kuin sen muistan. Pikkuinen minussa tuntee ja kaipaa vain syliin. Haluaa lohtua. Olen ollut kippurassa turvapaikassani, tuntien itseni taas typeräksi, epänormaaliksi avuttomaksi. Kaikkea muuta kuin aikuiseksi. Pettymys oli kyl nyt aiempaa lievempää. Tunsin jopa hivenen myötätuntoa omaa pikkuista pelokasta puoltani kohtaan. Se on oikeasti pelännyt, vaikka olen vakuutellut itselleni, että hän vaan halusi olla kiltti. Olen aina vähätellyt ja puolustellut tekijää, nyt muistoni avasi hieman syytä, miksi koen tarvetta puolustella häntä ja syyttää itseäni osallisuudesta. Ymmärrän hitusen paremmin miten minä muutuin sellaiseksi kuin hän halusi.
Luultavasti tämä tietoisuus ei vielä kestä kauaa. Heti kun muisto haihtuu alan taas puolustelemaan häntä. Taistelen tiedostamista vastaan. En ole valmis hyväksymään asioiden oikeaa laitaa. Tiedän hänen tehneen väärin. Hetken tunsinkin niin. Nyt taas alan uskotella itselleni ansainneeni sen. Kaikki muut lapset ovat uhreja. En minä. Minä olen paha. Minä sain sen jotenkin aikaan. Minä tein hänestä sellaisen. Minun pitää olla kiitollinen, hän sentään välitti. Näin vakuutan itselleni olevani kaiken pahan ansainnut. Tiedostan ajatusteni typeryyden, järjettömyyden, kieroutuneisuuden, mutten saa niitä muutettua. En pysyvästi. Ydinuskomukseni tulevat jostakin liian syvältä.
