Lenkillä
Juokseminen on loistava keino purkaa ahdistusta ja tyhjentää päätään. Apulannan loistavat sanoitukset korvissa soiden, jalat tallaamassa tasaiseen tahtiin hiekkatien pintaan, pääsee jonkun asteiseen transsitilaan, jossa ajattelukin kirkastuu. Jäin tänään pohtimaan, miten hienosti ihmismieli toimii.
Olen pitänyt itseäni täysin outona, epänormaalina, koska tunnetilani ovat jotenkin eriytyneet toisistaan. Muistoni vaihtuvat tunteiden mukaan ja irrallinen sivusta katsojan olotila liittyy vaikeimpiin hetkiin. Toisaalta taas järki katoaa taysin tiettyjen tunnemuistojen yhteydessä. Nyt yhtäkkiä aloinkin nöhdä tämän outouteni jopa tavallaan hienona ominaisuutena. Se on ollut mieleni keino hallita liian ahdistavia, käsittelykykyni ylittäviä tilanteita. Oikeastaan tuo on melkoisen luova tapa erottaa itseni ja eri tunteeni tavallaan eri tietoisuuden alle.
En osaa selittää järkevästi ja minulle tämä ”normaali” olotila onkin vasta nyt aikuisiällä valjennut olevan jotenkin erilainen tapa ajatella, tuntea ja käsitellä kohtaamiani tilanteita, kuin suurimmalla osalla muita ihmisiä. Olen hävennyt muistivaikeuksiani, ajan kadottamistani ja vieraalta tuntuvia tapojani toimia ja käyttäytyä. Nyt alan pikkuhiljaa tajuta niiden edustavan juuri noita mieleni erilaisia lohkottuja puolia. Tiedostan kyllä kaiken olevan osa minua. Jollain tasolla olen koko ajan läsnä nykyhetkessä, vaikka joku menneisyyteen liittyvä tunnetilani aktivoituukin ja saa minut paniikin valtaan. Osaan rauhoitella itseäni ja palauttaa kiinni tähän päivään. Tämä kaikki vie kuitenkin valtavasti energiaa. Tasapainoilla omassa sisäisessä tunneviidakossa, ennen pelkäsin tätä. Oman sisäisen kaaokseni kohtaamista. Pidin koko ajan yllä vahvaa selviytyjän roolia, jottei kukaan huomaisi, miten hukassa oikeasti olen.
Nyt en pelkää. Uskallan pikkuhiljaa tutustua oman mieleni erilaisiin puoliin. Yritän ymmärtää niiden tarkoituksen ja sen mitä ne edustavat selviytymisessäni. Tämä matka omiin toimintamalleihin ja niiden muistoihin tuntuu jopa kiehtovalta!
