Valvottu yö
Nyt kun olen taas aloittanut menneiden käsittelyn, alkaa nukkuminen vaikeutua. En vain saa unta ja pyörin sängyssä. Ahdistaa ja vaikka kuinka yritän kääntää ajatuksen mukaviin nykyhetken asioihin, ei olo helpotu. Onneksi oli vapaa päivä, joten sain aamusta nukuttua pidempään ja siten paikattua illan valvomista. Silti haluan nyt aloittaa tämän rankan läpikäymisen. Se on ainoa keino saada taas rauhaa. Muistot ovat liian voimakkaina kummittelemassa arjen tilanteissa. En jaksa pitää niitä taustalla. En jaksa olla hiljaa. Olen kantanut salaisuuksiani liian monta vuotta. Nyt kun olen vihdoin uskaltanut puhua, tuntuu puhumisen ja avautumiseni tarpeen olevan loputon. On niin paljon sisälle haudattua tuskaa, joka tarvitsee tilaa. Se on yksinäisyyttä ja surua. Häpeää ja syyllisyyttä. Aiheetonta, järkeni kyllä niin vakuuttaa, mutta tunteeni ei tahdo uskoa. Muiden kohdalla osaan ajatella aikuisen syylliseksi pahuuteen ja koen myötätuntoa lasta kohtaan. Omalla kohdalla en näe pientä lasta, en näe viatonta tyttöä. Olen täysin aivopesty uskomaan omaan pahuuteeni. Minä sain pahuuden aikaan aikuisessa, hän ei voinut itselleen mitään. Ei kukaan muu tehnyt hänelle niin, minä olin erityinen.
Kai olin paha, koska minua ei voinut muuten rakastaa. Minä sain kasvaa yksin ja huolehtia itsestäni. Minä olin isotyttö. Minä menin itse mukaan, mitä siis valitan. On vaikeaa ymmärtää mitä tapahtui. On vaikeaa yrittää nähdä asioita aikuisen silmin. Tunteet ovat tuon lapsen, joka ei saanut olla lapsi. Aikuisenkin on vaikea ymmärtää ja hyväksyä noita tekoja. Miten siis lapsi olisi voinut niihin jotenkin vaikuttaa? Silti syyllisyyteni on tiukassa. Se suojelee minua ulkopuolisen pahuudelta. On helpompaa kestää oma syyllisyys kuin hyväksyä läheisen aikuisen pahuus. Oma syyllisyys satuttaa vähemmän, sen voin hallita. En osaa siirtää sitä tekijälle, silloinhan hän olisi se paha. Hänkään ei olisi välittänyt minusta. Minä olisin ollut vain arvoton leikkikalu. Aikuinen näkee sen totuutena, lapsi ei tahdo sitä hyväksyä. Lapsi minussa tarvitsee turvakseen luomansa haavekuvan välittävästä aikuisesta. Aikuinen ymmärtää, ettei kukaan oikeasti terve aikuinen ihminen tee niin pienelle lapselle. Ei kukaan terve oikeasti aikuinen ihminen väitä lapsen ajavan häntä satuttamaan tätä. Aikuinen on vastuussa teoistaan, ei lapsi. Miten sisäistän tämän järkeni ajatuksen osaksi tuon pienen sisälläni kärsivän lapsen tunteita? En tiedä vielä, mutta matkalla olen. Yritän auttaa tuota pientä lasta sisälläni saamaan rauhan. Yritän auttaa sitä pääsemään eroon häpeästä ja syyllisyydestä. Yritän ymmärtää kokemusteni todellisen syvyyden ja vaikutukset nykyisyyteen, jotta voisin ne lopultakin jättää taakseni ja todeta selviytyneeni!
