Äitienpäivä

Tapasin äitini, joka oli ihan pirteänä. Oli mukava nähdä hänet hymyilevänä, mutta samalla minut valtasi suunnaton suru. Nytkin äiti on niin herkän oloinen, ihan kuin menisi rikki pienimmästäkin kritiikistä, joten pidin suuni kiinni, vaikka teki mieleni itkeä sille sen puutteellista äitiyttä. Hän ei osaa halata, minä halasin häntä toivoen ja kaivaten, että edes joskus hän halaisi minua. Puhuimme lapsuudestani ja hän ylpeänä kertoi miten minä 4-5 vuotiaana jo vaadin saada kulkea yksin bussilla ja minähän kuljin. Osasin tosi hienosti. Kuitenkin nyt aikuisena olisin vain halunnut huutaa, miten on voinut antaa niin pikkuisen lapsen päättää itse asioistaan ja ottaa vastuun itsestään. Eikö se tajua, etten oikeasti ollut valmis huolehtimaan itsestäni. Minä olisin tarvinnut rajat ja hoivaa. Ei minua olisi saanut päästää luomaan valheellista ison itsestäni huolehtivan tytön roolia. Se oli väärin. Mutta en voi sitä äidilleni sanoa. En voi häntä syyllistää nyt kun hän voi paremmin. Silti se sattuu! Se on väärin! Minäkin olisin ansainnut huolehtivat, hoivaavat vanhemmat, miksi en saanut sellaisia?

Onneksi sentään omien lasteni kanssa on edes hitusen paremmin. Rajat ovat rakkautta. Lapsi tarvitsee aikuisen luomaan turvaa ja se tulee nimenomaan rajojen kautta. Se kertoo välittämisestä. Lapset myös tarvitsevat syliä ja kosketusta. Turvallista oikeanlaista läheisyyttä. On ihana, kun lapseni kipuavat kainalooni ja haluavat selkään piirtämistä. Kurjaa vain on oma esiin nouseva ikäväni, jonka yritän lapsiltani piilottaa. Suru ja kosketuksen kaipuuni. Minustakin tulee pieni joka haluaisi syliin. Minäkin haluaisin tai olisin halunnut tuntea tuollaista aikuisen hyväksyvää rakkautta ilman vaateita jostakin mikä ei lapsuuteen kuulu. Suljin kyyneleeni sisääni ollakseni läsnäoleva äiti omille lapsilleni, mutta nyt kun on aikaa itselleni on itkuni aika. Nyt minä suren sen yksinäisen ” ison” selviytyjä tytön puolesta, joka sisälläni uskaltaa nyt vihdoin kertoa, ettei sillä ollut hyvä olla. Yritän itse olla äiti omalle kaltoinkohdellulle sisäiselle pikkuiselleni. Olen vihdoin vähän vihainenkin, mutta myös surullinen. Haluan vain käpertyä peiton alle turvaan.

Avainsanat: , ,

Kommentoi



Ei kommentteja.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi