Toiveajattelua
Voi kun tuon osaisi. Tuohon päätyisi. Osaisi elää hetkissä välittämättä siitä miten toinen toimii tai mitä tekee. Osaisi olla iloinen itsestään ja omista arvoistaan ja kyvystään elää niiden mukaisesti. Olla iloinen, että uskalsi antaa itsensä jälleen kerran ihastua ja rakastua, vaikka kenties jäikin tunteidensa kanssa yksin. Ihmisiä ei tunne. Ei koskaan täysin.
Pelkään, että samanlaisuus ajaa erilleen. Tottumus selviytyä yksin. Luottamus vain itseen ja samalla toive toisella kenties tiedostamaton olla rakastettu. Se luo pelkoa rakkautta voi haluta ihmisiltä, jotka tuntuvat turvallisilta. Ovat kaukana. Silloin on helpompaa hylätä. On helpompaa ”karata” jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Uskaltaa rakastua, rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta on taito, joka harvalla on. Rakkaus pelottaa, koska se tekee paljaaksi ja haavoittuvaksi. Sen kokeminen mahdollistaa sattumisen ja satutetuksi tulemisen. Silti toivon, etten koskaan menetä uskoa. Etten koskaan kylmety ja kyynisty. Haluan oppia rakastamaan paremmin, jotta ehkä joskus koen tuota itseänikin kohtaan. Ehkä tarkoitukseni on nyt olla opettaja. Antaa eteenpäin sitä, mitä olen itse saanut kokea ystävieni ja terapeuttieni kautta. Ehkä tarkoitukseni on olla kaikesta kiitollinen ja löytää hyvä. Nähdä läpi omien pelkojeni ja epävarmuuksieni. Antaa vihankin olla. Oppia asettamaan ja pitämään rajojani.
