Itseinhon häivytystä
Tämä on muistutuksena niin minulle, kuin meille kaikille muillekin häpeän, likaisuuden ja syyllisyyden tunteiden kanssa painiville! Oloni on levoton. On vaikea keskittyä mihinkään. Toimin, mutta en tunnista itseäni. Jännitys, pelko ja ällötys pyörivät ympärilläni. Pidetäänkö minua ihan hulluna. Puhun meistä. Kerron, kuinka tavallaan tykkäsinkin. Olinko siis suostuvainen? Voiko lapsi olla, kun ei ymmärrä mistä on kyse? Myöhemmin kyllä, kasvoin siihenkin rooliin. Ja sitten seuraavaan, valtaakäyttävään, huoramaiseen, mutta olisinko ollut mitään noista itse? Luultavasti en! Oliko taitava manipulointi oikeutus teoille? Eikö sen pitäisi olla ennemmin koventava asianhaara kuin lieventävä? Minun pääni se ainakin sekoitti pahemmin kuin muut kokemukseni. Kieroutunut yhteenkietoutuneisuus. Hyvän ja pahan verkko, jossa osallistava syyllisyys kietoi meidät tiukasti yhteen. Kiintymys, luottamus, välittäminen eikö niiden kautta pelaaminen ole kieroa ja väärin? Tekeekö ne teoista oikeutettuja? Lapselle! Nuorelle! Alaikäiselle! Oikeutta ei tämä maamme tunne. Ainakaan näissä teoissa. Sen myönsivät päättäjät itsekin! Huoli tekijöiden maineesta oli estää koko dokkarin julkaisun, hei haloo! Koska aletaan huolehtia meistä, jotka yritämme selviytyä, yritämme jatkaa elämää arvistamme huolimatta. Kunnioitamme muita, erityisesti lapsia, koska emme koskaan tahdo kenenkään toisen kokevan vastaavaa.
Eikö meillä ole oikeutta puhua ja sanoa ääneen miltä tuntuu, vieläkään? Emme syytä, osoittaen tekijöitä koko kansalle. Emme janoa kostoa. Puhumme, jotta muutkin uskaltaisivat avata salaisuutensa, hakea apua itselleen, jotta kierteet katkeaisivat. Tekijät ovat sairaita. Heitä ei auta vankilat ainakaan nykyisillä parin vuoden tuomioilla. Se ei ole pelote, eikä rangaistus. Se on yhtä kuin sormen heristys, soo soo. No lupaathan, ettet tee enää. Ja tekijä sormet ristissä selkänsä takana vakuuttaa, joo, en enää ikinä. Kunnes jää kiinni uudestaan 5 vuoden kuluttua ollen jälleen kerran ensikertalainen, hienon lakimme mukaisesti!
Mutta se eikä mikään muukaan rangaistus poista meistä niiden muistoja. Niiden kanssa opitaan elämään. Itseä voidaan oppia rakastamaan ja hyväksymään kaikki mitä ja miten on kokemuksiinsa reagoinut. Niitä arpia voi oppia kantamaan hellästi hoivaten. Niitä täytyy uskaltaa katsoa ja koskea. Ne täytyy ottaa omiksi. Torjunta ja kielto ei poista niitä, vaikka kuinka toivoisi. Niitä ei pääse karkuun, ei loputtomiin!
Oletko saanut mitään palautetta esiintymisestä vanhemmilta, työkavereilta tms, vai onko kukaan tutuistasi nähnyt ohjelmaa?
Hei, tuttavani ja useammat työkaverini ovat nähneet ohjelman ja kommentit ovat olleet lähinnä kannustavia ja positiivisia. Minulla ei ole salaisuuksia. Voin olla ammattilainen työssäni, vaikka minulla on traumaattinen tausta ja vaikea dissosiaatiohäiriö. Sen ymmärtäminen on auttanut minua olemaan armollisempi ja avoimempi kaikelle minussa.
pet supplement for cats
selviytyjäkö?