Särkymätön? Hups … Enpäs ollutkaan!
Vittu, pidin itseäni taas kerran liian vahvana. Liian jaksavana. Innostuin. Yritin. Petyin itseeni ja petin ihmisen, joka tarvitsi sitä, mitä yritin ja halusin hänelle tarjota. Kokeilin ja sain siitä haukut niskoilleni, kun en kyennytkään. En ole vahva. En hyvä. En kaikkivoipa, vaikka niin jossakin olotilassa kuvittelin, uskoin ja toivoin. Hirveä itseviha päällä.
Tiedän, että tein parhaani neljä viikonloppua, joina annoin itsestäni kaiken minkä pystyin ihanan erityisen lapsosen eteen. Sitouduin siihen ja siitä pidin kiinni, mutta en vain pysty jatkamaan tätä pidempään. Minä uuvun ja minun selkäni ei kestä. Fyysisesti tuo vaatii järjettömän paljon. Psyykkinen kuormitus ei ole paha, meillä meni hyvin. Haasteita oli, mutta niistä selvittiin. Mutta selkäni huutaa hoosiannaa. Vittu! Petturi kroppa. Petturi koko minä. Haluaisin pystyä jatkamaan. Minä voisin tarjota tuolle erityislapselle niin paljon kivoja kokemuksia, mutta silloin kun tätä suunniteltiin olin vielä naimisissa. Meitä oli kaksi jakamassa vastuun ja myös fyysisen työn. Nyt olen yksin. Enkä vain kykene ja se vituttaa.
Nostan vessaan ja autoon ja tuolille, työnnän pyötätuolia sohjossa samalla kun koira vetää eri suuntaan. Pyörätuoli ei mahdu autoon. Teen viritelmiä, keksin kulkupelin rullalaudasta ja narusta, nostan lasta ostoskärryyn, itken ja nauran yhtäaikaa. Meillä on kivaa, mutta pelkään. Milloin selkäni sanookin viimeisen kerran ei enää. Itken. Olen vetänyt särkylääkkeitä naamaani ja olen pettynyt itseeni. Sain haukut äidiltä. Miksi vitussa lähdin tähän, kun en jatka? Niin, en tiedä. Kuvittelin pystyväni, jaksavani, pärjääväni. Pidin itseäni vahvempana mitä olen.
Olen luuseri paska. Jätin heidät nyt pulaan ja vihaan itseäni tästä syystä. Petturi. Kusipää. Rikkinäinen paska. Muka hyvis. Muka kiltti. Tahtoo auttaa, mutta vaan loukkaa ja satuttaa. Jättää pulaan. Onko parempi olla edes yrittämättä, tarjoamatta apua? Vai saako näin tehdä. Olen kiitollinen näistä viikonlopuista. Ne olivat minulle tärkeitä ja toivottavasti tuolle hoidettavallenikin ne jättivät mukavia muistoja. Mutta teinkö väärin? Olisiko minun pitänyt tietää, etten pysty tähän pitkällä tähtäimellä? Olen ollut tukiperheenä ennenkin, silloin jatkui monta vuotta. Silloin se ei ollut fyysisesti näin raskasta. Haluaisin olla vahva, peppityttö. Missä se on minussa kun sitä tarvitsisin?
