Pelottaa
Uskallanko avata sydämeni uudelle ihmiselle? Joku minussa on intsinä, tottakai. Jee kivaa. Tämä on leikkiä. Mukavaa ajanvietettä. Treffailu on jees, kunhan kukaan ei pääse oikeasti lähelle. Siksi tämä yksi ihminen nyt onkin taas päässyt hieman liian lähelle, kun oli riittävän kaukana. En uskonut ja luottanut sen koskaan oikeasti haluavan nähdä, joten oli helppoa olla avoin ja suora. Oli helppoa päästää se lähelle.
No kahden viikon päästä onkin nyt sitten tulossa tapaamaan minua. Tai niin sanoo. En usko ennen kuin näen. Joo on hyvä. Sitten voin unohtaa, kun on täys paska, mut entäs jos ei olekaan? Sitten olen pulassa. En minä ole oikeasti valmis uuteen suhteeseen. Tai tavallaan, joo, kun osa musta ei edes tajua olleensa naimisissa. Osa puolestaan ei ymmärrä eronneensa. Mun kämppä en vielä täynnä exän vaatteita, kun sen uuden kodin remppa on vielä kesken. Ja nyt toi vitun paska on tulossa tänne, mun luo. En mä halua. Miten sen kanssa muka pitäis olla? Joo oon treffaillu ihmisiä, jotka ei tunnu missään. Se on helppoa. Mut tää tuntuu mukavalta monipuolisesti ja sehän on punainen vaate minulle. En mä siedä hyviä, turvallisia, komeita, välittäviä, oikeasti kiinnostavia tyyppejä. Siinä täytyy olla jotakin tosi pahasti vialla. Ja jos ei ole, niin ei varmasti oikeasti tykkää minusta. Kaikesta mussa.
Miten ollaan oma itseni tän pääni kanssa? Miten estän itseäni mukautumasta ja ajautumasta miellyttäjään, kun se tulee multa automaattisesti? Miten siedän läheisyyttä ajautumatta siihen irralliseen hutsumoodiin, joka kyllä nauttii joo, mutta on täysin irti muusta minussa? Mitä jos tipunkin pieneksi uuden ihmisen seurassa? Miten varoitan sitä. Tietää taustani, mutten usko sen tajuavan mitä tämä minulla käytännössä tarkoittaa. Kaksi viikkoa. Pitkä aika odottaa ja panikoida. Silti samalla joku rauhakin. Joku järjetön luotto jälleen asioiden lutviutumiseen. Minussa joku aina uskoo elämän kantavan. Tämä puhkuu intoa. Tätä kautta olen jo muuttamassa toiselle puolelle maapalloa, unohtaen jopa lasteni olemassa olon. Onneksi joku järki pitää minut täällä. Ei ainakaan kymmeneen vuoteen! Sitten voi oikeasti harkita täydellistä elämänmuutostakin.
