Sinkkuelämän opettelua
Voi vittu, anteeksi! Miten minä kuvailen itseäni? Ei harmainta aavistustakaan. Ystäväni houkutteli minut tekemään ptofiilin yhteen deittipalveluun ja se on ihan hirveää! Joku mussa on intsinä. Jee, tää on kivaa. Jotain ällöttää. Mä en ikinä halua tavata yhtäkään miestä. Joku utelias on rauhalllisella katsotaan asenteella. Jotain vituttaa ja se tahtois vaan pistää lekkeriksi. Joku tahtoo miellyttää kaikkia ja kipuilee, kun en halua vastata kaikille. Ahdistun ihmisistä,jotka ei tunnu yhtään minulle sopivilta. Mutta mikä mulle edea voisi sopia? Ei kukaan.
Koko touhu on ällöttävää. Ihmisiä rankataan ulkonäön mukaan. Vihaan sitä ja teen sitä itse. En kelpuuta ketään ja samalla olen tapaamassa kahta. Enkä halua alkaa tällaiseen. Haluan jos joku tuntuu siltä tutustua yhteen kerrallaan, mutta, miten se tehdään kun kymmeniä viestejä satelee yhtäaikaa? Nyt olen tulossa kipeäksi taas varmaan stressitaso nousee liikaa. Mun kroppa sanoo itsensä irti. Ei kestä tätä kaikkea. Samalla joku ikävä tuttua ja turvallista. Exää, joka tunsi ja tiesi minut ja tavallaan hyväksyi ja välittikin, vaikka joo petti ja ihastui toiseen, mutta tajuaa nyt ettei se ruoho ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella. En tahdo takaisin, mutta tämä karu, julma sinkkumaailma pelottaa ja ällöttää. Olenko valmis? En ole. Ehkä kesällä sitten…
