Muistutuksia
Sain pysäytyksen. Todellisen pakkostopin, johon varmasti osaltaan vaikutti kaikki stressi ja tunteiden pakoilu, hyppiminen olotilasta toiseen, koska pää ei tahdo kestää ja hyväksyä tätä tunnemylläkkää, jonka eroprosessi aiheuttaa. Asiat etenee ja seison päätösteni takana. Koko ajan puuhaan paperihommia. Vakuutukset vaihdettu. Pankki sopimukset allekirjoitusta vaille valmiit. Arki rullaa ja sitten terveys brakaa.
Kävin reilu viikko sitten akuutissa kun sisäänhengitys meni yhtäkkiä vaikeaksi. Pisti enkä saanut henkeä. No mut passitettiin keuhkokuvien jälkeen kotiin,niistä sanottiin et kaikki ok. Työterkalla sitten käynti kun kipu ei hellitä ja hengitys edelleen vaikeeta ja yskin verta. Kysy keuhkokuvista ja sanoin mitä mulle kerrottiin, et kaikki ok. No saikulle päiväksi ja sit takas. Rtg uudestaan määräykseen, mut lähete ei menny oikeaan paikkaan,mut siinä mulle sanotaan et ekat keuhkokuvat lausuttu ja niissä lukee keuhkokuume,joten uudestaan akuuttiin, jossa uusi rtg ja sydänfilmit, kun ei ole kuumetta mut yskin verta enkä saa henkeä. No sit CT kuvat viimein, jossa embolia eli keuhkoveritulppa ja sen seurauksena kaksi infarktia ja verta keuhkoissa eli alkava keuhkokuume. Lekuri pistää kotiin verenohennuslääkkeen kanssa, unohtaa antibioottireseptin, eikä laita sairaslomaa vaan ainoa rajoite on juoksu. Eikä mitään jatkoseurantoja. Pe siis kiltisti töihin, missä koko työryhmä lääkäriä myöden vastassa ja lähettää mut työterveyteen. Nyt sit saikulla alkuun 20.11 saakka ja sit katotaan mikä tilanne.
Mua ahdistaa kun en voi liikkua karkuun tunteita. Eilisen pillittänyt silmät päästäni koko elämän epäreiluutta. Kuunnellut isäni kannustusta,kuinka nyt ei kannata yksin ottaa lainaa asuntoon kun terveyskin tässä jamassa. Kuunnellut kuinka exäni tapailee nyt nuorta naikkostaan ja samalla pahoittelee tekojaan ja säälistä huolehtii ja haluaa kyllä nyt tukeakin. Mikä sattuu tavallaan lisää. Mun pitää olla kuoleman kielissä niin sit musta voi ehkä välittää. Sit mulla on merkitystä.
Olen väsynyt ja peloissani ja samalla en tunne mitään. Osin en tajua tästä mitään. En ymmärrä, miksi pitää levetä. En tuntenut kipua oikein. En saanut hoitoa ajoissa kun en osannut näyttää että sattuu,kun irtosin taas liki kokonaan. Papruissa lukee dissosiaatiohäiriö,muttei sitä että mulla se toimii niin etten reagoi kipuun adekvaatisti. Vaan musta tulee ylirauhallinen. En ymmärrä, että oon eroamassa ja silti toimin koko ajan sen suuntaan. Olen irti ja silti elän hetkissä. En kokonaisuutena. En saa kiinni kaikesta yhdessä. Elän taas enemmän paloissa. Se on selviytymiskeinoni. Dissoan tunteet ja itseni paloiksi. Kontrolli hoitaa käytännön asiat, ei tunne. Joku itkupilli purkaa pahaa oloaan, joku on intsinä, suunnittelee elämää eteenpäin ja sisustaa uudelleen, joku utelias tahtoo tietää kaiken exän uudesta, joku toinen vihaa sitä. Joku vihaa minua, syyttää meitä kaiken pilaamisesta. Olisin osannut olla sellainen vaimo, jota mieheni olisi tarvinnut,miksi luovutin? En ymmärrä. Osaa pitää miestä syypäänä. Se lähti nuoren naisen matkaan, pilasi kaiken. Yritän hahmottaa kokonaisuutta enkä pysty. Pienillä minussa on ikävä. Ne ei ymmärrä niille ex oli hyvä ja kiltti. Niille pettäminen ei merkitse mitään, kun niille ex on enemmän isä kuin mies. Huora mussa tahtoisi vaan panna tota muistuttaakseen, että ei meille seksi ole ongelma. Joku mussa ei tahdo koskea enää pitkällä tikullakaan.
Pelkään sinkkuutta. Vihaan koko sanaa. Huora on innoissaan. Mutta en tahdo antaa sille valtaa. Haluan saada pääni kasaan ja katsoa rauhassa elämää. Kaipaan aitoa välittämistä ja rakkautta, mutta pelkään, ettei tämmöistä sekopäätä voi kukaan haluta saati rakastaa ja edes yrittää ymmärtää.
Tosin tyttäreni tajusi ja tajuaa heti. Ihmettelee kyllä miten voin olla niin normaali vaikka olen tosi ”kummallinen” muiden mielestä. Hänelle tämä on selkeää. Tunnemuutokseni ovat vain kaikki minua. Hänelle on selvää että olen kokonaisuus en kokonainen. Hänelle se on mihin hän on tottunut, minkä kanssa kasvanut. Hänelle minä olen äiti tämmöisenä monipuolisena sekamelskana.
