DID
Minuuden pirstoutuminen palasiksi on ollut ainoa keinoni pysyä toimintakykyisenä lapsuudessa. Tuo opittu tapa pilkkoa ja eriyttää tunteitani omiksi yksiköikseen on ollut taitava ja jopa sangen luova mieleni keino suojella minuuttani. Nyt aikuisuudessa siitä olisi kuitenkin hyvä opetella pois, mutta huomaan tässä jollakin tasolla kuitenkin stressaavassa ja pelkojakin kai nostattavassa eroelämänvaiheessa huomaan jälleen luovani itseäni uudestaan. Häivytän koko viistoista vuotista parisuhdeaikaa pois mielestäni. Ja se on surullista. En tahdo toimia näin. Minulta meinaa häipyä tunneyhteys kaikkiin näihin vuosiin ja se sattuu. Se pelottaa.
En minä halua aina hävittää osia elämästäni, tehdä niistä omia lokeroitaan, mutta huomaan sen olevan automaatio. En vain pysy samana ihmisenä vaan teen itsestäni jälleen uutta versiota. Joo teen asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Huolehdin itsestäni kuten aina,mutta se tapahtuu jälleen enemmän kontrollin kautta,kuin ehyenä aikuisena minänä. Ulkoistan tuon roolin itsestäni omakseen. Jouppo minussa tahtoisi aloittaa oman nollaamisensa ja sen rauhoittelu on työlästä. Liikkuja minussa hyppii innosta, kun sille annetaan tilaa. Herkuttelija minussa on tyytyväinen koska liikkumisen vastapainona sen on sallittua mässyttää kaikkea mitä mieli tekee. Vihaan en saa kosketusta. Suru ja pettymys kurkkivat olkapäällä. Mistä voi tietää onko päätös oikea? Löydänkö koskaan ihmistä rinnalleni, joka voisi ymmärtää ja rakastaa tällaista sekopäätä? Vaikka mieheni toimi miten, hän kuitenkin välitti. En minä jaksa ja halua elää koko elämääni yksin, vaikka tiedän niin pärjääväni. Kaipaan kainaloon. Kaipaan lähelle. Kaipaan, että minusta pidetään huolta.
