Itsearvostusta
Olemme kaikki omia ainutlaatuisia persoonia, emme parempia tai huonompia kuin toiset. Kiinnostusta ja välittämisen tunteita toista kohtaan ei voi pakottaa. Se on tyhmää. Ei sitä haluaisi hyväksyä. Ero on aina kaikkea muuta kuin helppoa. Käytännön pulmat vaativat voimia. Arjen uudelleen opettelu omilla rutiineillaan vie aikaa. Siltikin mietin olisiko se meidän kohdalla nyt oikea tie. Mistä tietää, milloin kannattaa taistella ja milloin luovuttaminen on järkevämpää?
Minulle avioliitto on jollakin tasolla pyhä, vaikken kirkkoon kuulukaan. Sitä lupaustani sitoutua toiseen haluaisin kunnioittaa, mutta eihän se onnistu yksin. En minä itsekseni voi pelastaa liittoani. En minä voi tehdä mitään,jos en saa vastakaikua. Tai voin toki,mutta onko siinä järkeä? Hetken kenties voi yrittää katsoa auttaako se toista selvittämään päänsä,mutta kun minäkin tahdon kokea jonkunlaista ainutlaatuisuuden tunnetta nimenomaan kumppanilleni. Tiedän, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Minussa on vahvuuteni ja heikkouteni. Minä olen joskus rasittava ja väsynyt. Joskus energinen ja ihana. Mutta voiko olla ihminen, joka näkee minussa hyvän silloinkin kun olen huonolla tuulella tai väsynyt? Voiko joku rakastaa minua vihaisenakin? Saisinko jonkun toisen seurassa tuntea enemmän hyväksyntää kokonaisempana,kaikkena mitä tunnen ja olen? Vai voiko mieheni kuitenkin nähdä minussa sen elämänkumppanin johon haluaa jatkaa sitoutumista, voiko hän löytää kiintymyksen ja välittämisen itsestään uudestaan minua kohtaan? Paljon on mennyt pieleen, rikki, eikä se ole suoraan kummankaan syytä ja toisaalta se on molempien kyvyttömyyttä kommunikoida paremmin ja osoittaa välittämistä paremmin.
Minun täytyy opetella ilmaisemaan itseäni, tunteitani ja ajatuksiani avoimemmin ja vapaammin. Minun täytyy tunnistaa paremmin omat haaveeni,toiveeni ja haluni,jotta oppisin pyytämään ja toivomaan itselleni tärkeitä asioita.
