Virvon varvon…
Vai virvonko sittenkään? Inhoan näitä pakkojuhlapyhiä, jolloin tunnen syyllisyyttä haluttomuudestani mennä omien vanhempieni luokse. En ole menossa. Eivät he arvosta tällaisia perinteitä, mutta silti oloni on kurja. Olen surullinen. Miksi minun perheeni on sellainen kuin on? Minäkin olisin halunnut tuntea itseni rakastetuksi, arvostetuksi, hyväksytyksi lapseksi! Eikö se olisi ollut minunkin oikeuteni?
Miksi en ollut vanhemmilleni se elämän upein asia? Miten vanhempi voi olla niin välinpitämätön lastaan kohtaan, miten vanhempi voi olla jatkuvasti niin omissa maailmoissaan, ettei näe ja jaksa välittää pienoisestaan. Ei lapset pyydä saada syntyä tähän maailmaan. Jos vanhemmalla ei ole kykyä huolehtia jälkeläisestään, eikö olisi edes reilumpaa yrittää etsiä lapselle paikka, jossa siitä pidetään huolta? En jaksa yrittää enää ymmärtää. En jaksaisi ajatella. Olen järjettömän väsynyt ja surullinen. Samalla tunnen valtavaa syyllisyyttä. En saa ajatella vanhemmistani pahaa, parhaansa he varmasti yrittivät. Mikä minä olen heitä arvostelemaan, olenko muka yhtään parempi äiti? Yritän kyllä toimia toisin, mutta mistä tiedän riittääkö se? Osaanko itsekään huomioida lasteni tarpeita? Voinko osata, kun mallini on mitä on?
Kun en arvosta itseäni, voinko todella arvostaa toisiakaan? Näen kyllä lapsissani täydellisyyden. He ovat parasta mitä elämässäni on, miksi minä en ollut??? Miten äiti voi olla niin itsekäs, että on valmis luovuttamaan ja jättämään lapsensa tänne yksin selviämään? Miten äiti ei saa lapsestaan elämäniloa ja uskoa parempaan? Mikä voi viedä ihmisen niin syvään epätoivoon, että tärkeinkin asia elämässä ei auta elämä ei tunnu elämisen arvoiselta? Miten hirveä olenkaan ollut, kun äitinikään ei ole minua jaksanut rakastaa?
