Haluan olla rakastettu
Haluan tuntea olevani tärkeä. Olevani rakas. Olevani haluttu. Ja samaa tahtoo mieheni ja nyt hän on jo löytänyt toisen, jota kohtaan nuo tunteet ovat heränneet. Hän on tavannut tuota ihmistä selkäni takana. Hän ei ole ainakaan sanojensa mukaan vielä pettänyt fyysisesti, mutta ei sillä ole merkitystä. Se olisi jollain tasolla helpompaakin kestää. Helpompaa hyväksyä ja nähdä heikkoutena. Pääsisin yläpuolelle. Nyt olen enemmän rikki.
Minä en ole hänelle enää se, jonka eteen hän haluaisi taistella. Tai no mitään ei ole päätetty, mutta näin tunnen. En halua elämää, jossa olen joku korvike, jonka kanssa ollaan säälistä tai pakosta. En halua pelätä, koska tulee joku toinen, joka on miehelleni enemmän se mitä hän tahtoo. Tunteita voi tulla kelle vaan, miten hyvässä suhteessa tahansa, mutta se miten niihin reagoi ja miten niiden kanssa toimii on asia erikseen. Milloin toinen pettää? Onko tapaaminen jo pettämistä? Ainakin se on jo valinta. Valinta jatkaa ja tutustua paremmin, tavallaan itselle annettu lupa tunnustella ilman valintaa. Ilman rehellisyyttä. Minulle olisi voinut sanoa tuossa vaiheessa miten asiat on. Tuolloin olisi voinut tehdä selväksi, että tämä ei tunnu hyvältä. Joo on tavallaan yrittänytkin, mutta en ole reagoinut. En ole tajunnut koska olen ollut liian syvällä itsessäni. Kuvitellut, että rakkaus kestää tässä sivussa. Olen ollut naiivi ja tyhmä. Voin katsoa peiliin.
Olen antanut ihmisen, josta välitän ja jota rakastan jäädä odottamaan jotakin muutosta. Olen antanut ystävyytemmekin haihtua hiljaisuuteen. Olen ollut väsynyt ja poissa oleva. Olen ollut etäinen. Nyt kerään sen seurauksista itseni palasia. Enkä jaksaisi. En jaksa aloittaa alusta. Pääni kelaa käytännön asioita. Asunto pitää myydä. Saanko lainaa vai joudunko muuttamaan vuokralle. Miten koiramme, voiko se muuttaa kerrostaloon? Miten lapsemme koulumatka vaihtoehtoja ei ole paljon asunnon suhteen. Tarvitsen auton. Onko minulla varaa siihen ja vuokraan? Miten kuljen töihin? Miten totutan itseni olemaan erossa toisestakin lapsestani? Miten pärjään kaikesta jälleen kerran yksin? Miksi en saanut nyt elää korjaavaa hyvää parisuhde ja perhe elämää? Mitä olen tehnyt niin pieleen, että ansaitsen jälleen paskaa niskaan? Eikä minun elämäni ole ollut jo tarpeeksi rankkaa? Eikö joskus voisi olla helpompaa? Enkö joskus saisi olla oikeasti, hyväksytty, rakastettu ja onnellinen?
Miten voisin koskaan löytää rinnalleni aitoa välittävää ihmistä? Minun historiallani, taustallani se on sula mahdottomuus. Miten varautua loppuelämään yksin? Miten kestän mieheni uuden onnen ja tulevan perhearjen, jota toivoin ja kaipasin? Joo menen asioiden edelle. On sanonut ettei tahdo enempää lapsia, pyh. Nuo unohtuvat hyvässä suhteessa. On hänellä oikeus onneen. Minä haluan hänen olevan tyytyväinen elämäänsä ja jos se ei ole mahdollista kanssani on parempi luovuttaa. Vai onko? Milloin se on oikea ratkaisu? Milloin taistelu on turhaa? Mistä tietää että asiat on niin pahasti rikki, ettei niitä saa korjattua?
Ja tiedän, ei tämä ole minun käsissäni. Ei ainakaan yksin. Yhdessä meidän pitäisi miettiä miten toimitaan. Yhdessä pitäisi tehdä päätöksiä. Avioeroa minä en suostu hakemaan. Sen päätöksen saa mieheni tehdä. Mutta muutto tuntuu nyt realistiselta. Muutto pois tästä yhteisestä omistusasunnosta. Mutta mihin? Vuokralle, yhdessä/ erikseen? Omaan pikkukämppään? Miten pieneen joudun? Mihin minulla oikeasti on varaa? Miten selviän taloudellisesti? Henkisesti olen rikki, mutta tiedän että siltä saralta en pysty luovuttamaan, vaikka osin tahtoisinkin. En vain voi olla kuin äitini. Tulen pitämään itseni kasassa lasteni vuoksi keinolla millä hyvänsä. Siinä suhteessa luotan itseeni. En vaan jaksaisi olla tässä tilanteessa. Olen väsynyt. Olen puhki. Olen rikki. Minua suututtaa. Väsyttää. Oksettaa. Ahdistaa. Ei tunnu miltään. Tahdon kuolla. Ja tahdon näyttää keskaria elämälle. Tahdon hypätä tämän välivaiheen yli. Tahdon siihen hetkeen, kun asiat on selkeitä tavalla tai toisella. Turha jäädä nyyhkimään. Tämä tarina tuhoutuu. Sortuu haaveeni onnellisesta ehjästä perheestä. Sortuu kuvitelmani omasta tärkeydestäni. En ole toiselle rakkauden kohde. En hänen unelmiensa nainen. Se sattuu. Se syö minut sisältä. Se repii sydämeni riekaleiksi. Enkä tiedä miten jatkan ja mihin jatkan. Minun elämäni on menneisyyteni tahrimaa, nuo haavat osaltaan pilasivat tämänkin, vaikka vannoin, etten anna itseni jäädä noiden vangiksi. En halunnut antaa niiden viedä elämästäni onnea, ja silti niin käy. Olen typerä, kun en nähnyt tätä aiemmin. Suljin silmäni mieheni epätoivolta ja hylätyksi ja torjutuksi tulemisen tunteilta. Kuvittelin hänet vahvemmaksi kuin hän on. Ajattelin hänen jaksavan tukenani kalliona. Hänkin tarvitsee lämpöä ja turvaa ja rakkautta, mitä unohdin hänelle antaa. Voin syyttää tuosta itseäni, jos tahdon, mutta ei sekään muuta mitään. Ei ole yhtä syytä,, ei yhtä syyllistä. On elämä, joka on täynnä valintoja ja risteyksiä, joista täytyy kulkea sokkona. Tietämättä mikä on oikein ja mikä väärin.
