Puhumisen vaikeus
Ärsyttää! Minä haluan puhua, kertoa mitä ajattelen. Sanoa mikä tuntuu pahalta ja mistä en pidä, mutta sitten kun siihen on mahdollisuus pysyy suuni tiukasti kiinni. Puren hampaat yhteen ja hymyillen juttelen niitä näitä tai olen hiljaa. Suojaudun ja turhaudun siihen. Ahdistun omaa kykenemättömyyttäni tuottaa tätä ihmisille niin ominaista kommunikointi muotoa, puhetta! Mikä ihme siinä voi olla niin vaikeaa? Mitä oikein kuvittelen saavuttavani välttelyllä ja asioiden kiertelyllä ja kaartelulla? Inhoan tuollaista toimintatapaa. Arvostan suoruutta, mutten itse kykene siihen. En saa tyhmää suutani auki ja sitten, kun tilaisuus on mennyt ohi iskee epätoivo. Täytyy odottaa liki viikko seuraavaa tilaisuutta, jonka senkin luultavasti tuhlaan taas samalla saamattomuudellani ja typeryydelläni.
Asiaa on liikaa, en tiedä mistä pitäisi aloittaa, mutta en ikinä pääse eteenpäin, jos en joskus aloita jostakin. Sitten on vielä tunteet, jotka sekoittavat kaiken. Kun tunteet saavat vallan kykyni ajatella katoaa samantien. En pysty tuntiessani avaamaan suutani. Koko kehoni turtuu ja olen joko tunteen vallassa tai sitten menen muuten vaan mykäksi. Olen taas hiljaa. Ja suutun siitä itselleni aina vain lisää. Olen kierteessä, jonka pysäyttämiseen tarvitsisin jonkun ihmeavaimen. Haluan avata suuni ja jakaa tuskani, jotta saisin edes osaa siitä pois.
Haluan vapauttaa itseni menneisyyden taakasta, mutten tiedä miten se tapahtuu. Yritän. Yritän ihan tosissani. En minä tahallani ole hankala. Mutta aina kun alkaa ahdistaa muutun pieneksi. Ei ole sanoja. On vain tarve miellyttää ja hymyillä. Tarve olla hyvä ja kiltti tyttö. Ja se ei puhu. Kiltti tyttö on vain iloinen ja reipas. Ei se näytä pahaa oloaan. Se ei vaadi huomiota tai ole hankala. Se etsii keinoja olla sellainen mitä toinen haluaa ja se on hämillään, kun ei voi miellyttää toista olemalla hiljaa. Se panikoi. Se haluaa juosta karkuun ja se pakeneekin vaikka fyysisesti kaikki on ennallaan. Se inhoaa itseään. Se vihaa omaa tyhmyyttään. Se itkee hiljaa ja toivoo jonkun pystyvän sitä auttaa, vaikka samalla se on varma ja pelkää, ettei sitä kukaan voi oikeasti auttaa. Ei kukaan voi ymmärtää. Ei kukaan voi tehdä ehjäksi pientä palasiksi rikottua ihmislasta, joka vahvaa aikuista taitavasti näyttelee!
Ai, tiedätkö sinäkin tuon tunteen? Se on niin, niin inhottava! Sitä ihminen muuttuu kovin pieneksi, kun joku uhkaa päästä hänen mieleensä. Mikä ihmeen idea siinä on? Tämä maailma on silmissäni pelilauta. Tämä peli on hermoja raastava ja täynnä epätoivoa. Moni luopuu pelinsä pelaamisesta. Minä en tee niin, sinä et tee niin, vai?
En minä koe, että joku yrittää päästä mieleeni. Minä haluan itse puhua asioista, jotka ovat minulle vaikeita, mutten vain meinaa osata. Haluan puhua kokemuksistani, joiden kanssa olen kamppaillut koko ikäni. Tunteista, joita en ole pienenä saanut ja nyt aikuisenakaan en oikein osaa jakaa. Ei maailma minusta ole peliä, vaikka ajoittain itseni elämän pelinappulaksi tunnenkin. Mutta luovuttaa en siis aio. Minä todella yritän löytää ihmisarvon myös itselleni, vaikka saastaiseksi itseni tunnenkin. Minä haluan päästä eroon epätoivon ja katkeruuden tunteistani, jotka toisinaan meinaavat hukuttaa minut alleen. Minä haluan uskoa ihmisten(suurimman osan) hyvyyteen kaikesta kokemastani pahuudesta huolimatta, mutta en ole niin naiivi, että kuvittelisin pahan saavan palkkansa. Itse vain haluan opetella toimimaan hyvin niin itseäni kuin toisiakin kohtaan. Minä haluan jotenkin saada itselleni armoa omasta kokemastani syyllisyydentunteesta. Minä haluan oppia ymmärtämään paremmin itseäni, jotta hyväksyisin itseni tällaisena rikkinäisenä itsenäni.