Idealismia
Voi kun osaisinkin toimiakin näin. Huomaan jälleen sortuvani pakenemiseen, turvautuvani hiljaisuuteen ja lokeroimalla itseäni yhä enemmän. Tämä pitkäaikaisen terapiasuhteeni lopetusprosessi ei mene edelleenkään ihan aikuisen minuuden kautta, vaikka nyt olenkin taas vetänyt mattoa jalkojemme alta ja saanut hieman avoimemmin kirjoitettua ja puhuttuakin tästä tavastani toimia.
Lopetin hänelle kirjoittelun ja nyt kiltisti kuitenkin avasin tätä. Siitä hirveä itseviha. Ei ne puhuta sille enää. Sehän hylkää meidät. Joo tiedän, ettei tee niin ja samalla en tiedä. En ymmärrä. En halua ymmärtää. Hylkään ennen kuin hylätään. Vihaan itseäni luottamisesta, enkä pysty ajattelemaan järkevästi. En pysty tuolla tasolla näkemään hyvää. Näkemään edistystä. Aikuisena tunnen kiitollisuutta, olen päässyt hänen kanssaan pitkälle. Tuon vaarin rauhallisuus ja tasaisuus on mahdollistanut minulle opettelua etenkin teinitunteiden, vihan ja vittuilun hyväksyntään. Pientenkin tasolla tykkään siitä, vaikkei niille ole oikein ollut riittävää turvaa. Silti niiden kautta joku luottamuskin ja ikävä jo nyt. Siellä nekin ovat kuitenkin saaneet olla, vaikkeivät kamalasti ole uskaltaneetkaan. Pelko miten selviän, kun ei ole paikkaa, missä saa levitä, saa hyppiä olotilasta toiseen ja aikuinen minussa saa levätä. Kontrollia ei tarvita. Se kun väsyy helposti tämän kaaoksen piilottamiseen, salaamiseen. Eihän tätä saa näyttää ihmisille. Ei ne ymmärrä.
En halua palata tuohon täydelliseen lokerointiin, mutta en tiedä miten muuten toimia. Olen aina muokannut kameleonttimaisesti itseni ihmisten ja tilanteiden mukaan ja nuo kaikki ovat minua, niillä on oma historiansa. Omat muistonsa. Oma tyylinsä. Omat sallitut ja ei sallitut tunteensa. Olen täynnä noita. Hitusen erilaisia,erillisiä minuuksia. Jotka eivät tunnu itseltäni muulloin kuin silloin, kun humpsahdan niiden ”sisään”. Osaon selvempiä, vahvempia, itsenäisempiä, jotenkin kokonaisempia ”persoonia” osa on vain yksittäisiä tunnetiloja lähempänä jotakin normaalia kaikkien kokemaa roolin vaihtoa. Ja näitä on pitkin elämääni. Lapsuudestaja aikuisuudesta. Ei nämä liity vain traumoihin. Tämä on minua tapani olla ja elää. Jakaa itseni lokeroihin.
Tästä vitun häiriöstä puhutaan aina niin, että tämä syntyy traumojen yhteydessä, osat eriytyvät toisistaan, mutta missään ei mainita miten tämä tapa hajottaa itseään on toimintamalli. Tapani elää. Rakentaa erilaisia persoonallisuuden puolia aina uusiin tilanteisiin. Enkä tiedä miten tämä lopetetaan. Miten opitaan olemaan ”minä”, kun en edelleenkään tiedä mikä se tässä monimuotoisessa kokonaisuudessa on? Mikä näistä on se ”oikea” aikuinen se kirjallisuuden ANP, kun tuntuu että niitäkin on monta? Mihin nämä kaikki pitäisi yhdistää, kun nämä ovat kehittyneet ja kasvaneet erilleen, omiksi yksiköikseen? Mitä integraatio käytännössä tarkoittaa? Nämä tietää olevansa osa kokonaisuutta, mutta silti tuntevat itsensä erillisiksi. Ei tätä voi selittää kellekään ymmärrettävästi. Tämä kuulostaa hullulta ja kuitenkaan en ole niin tyhmä, etten sitä tajuaisi. Voiko tätä joku ymmärtää? Ei tämä ole jotakin mikä menee ohi. Tämä Me on minä!
