Työminuuksia
Joo olen usein ihaillut itseäni töissä. Sitä miten huomioin perheet. Miten kuuntelen vanhempia ja tuen heidän ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Se on vahvuuteni, jossakin olotilassa. Toisaalta osaan nähdä haasteet ja tuoda ne yleensä esiin rakentavalla tavalla. Tukea siinäkin vanhemmuutta. Mutta tänään tajusin tappelevani sisäisesti noidenkin välillä töissä. Eivät ne olleet samaa mieltä siitä, mikä on lapsen etu. Eivät vetäneet yhtäköyttä näkemyksissään. Selitin tosi sekavasti asioita pomppien kahden erilailla ajattelevan töissä toimivan minuuteni välillä samalla tunnistaen pelkoa ja turhautuneisuutta ja vihaakin. Olisin halunnut huutaa, että aivan sama mitä teette, niin pielessä asiat on, että lopputulos on katastrofi joka tapauksessa. Onneksi pidin sentään tuon suhteen suuni supussa.
Nyt hirveä inho. En minä tunne noin. Jokainen ihminen on valtavan tärkeä ja arvokas ja jokainen lapsi voi hyvässä perheessä saada arvokkaan ja upean elämän. Sen tukeminen on tärkeintä. Samalla toisaalta väittelen nytkin, miten minun pitäisi keskittyä enemmän varsinaiseen ammatilliseen puoleen ja sen tukemiseen. Mutta enhän minä voi vaatia vanhemmilta tässä asiassa voimiansa enempää. Minun pitää kunnioittaa heidän prosessiaan. Antaa heille aikaa sopeutua ja käsitellä kaikkea informaatiosta. He ovat loistavia välittäviä rakastavia. Ja joku minussa on katkera. Miksi minusta ei tykätty? Miksi minusta ei välitetty? Miksi minua ei pidetty arvokkaana ja tärkeänä? Triggaa.
Vittu! Mähän en välitä mistään. En arvosta mitään. Aivan sama. Mitä välii. Ei tunnu missään. Ja silti tuntuu. Itkettää. Joku tahtoo syliin ja vihaan sitä. Vihaan tommosta saatanan nössöilyä. Ja joo tämä ei ole aikuinen mielipide. Ei kokonaisuuden tunne ja ajatusmalli. Silti tämä kaikki minun pitäisi hyväksyä yhdeksi. Minuksi. Tämä kaikki pitäisi kohdata tuolla lämpimällä myötätuntoisella asenteella. Tiedän sen. Ja jollakin tasolla tunnenkin. Ja samalla en tunnu. En käsitä. En halua hyväksyä mitään. En halua ymmärtää. En välittää. Vihaan välittämistä ja välittäviä ihmisiä. Ne satuttaa! Ne on tyhmiä! Pöö.
Vaikeaa olla läsnä itselleen, kaikelle mitä tuntee ja on kun kaikki on ristiriidassa keskenään. On rasittavaa tajuta, miten työminäkin on osin jakautunut hieman eriasioihin keskittyviin kokonaisuuksiin. Toisaalta on hienoa, miten näppärästi olen yleensä niiden välillä pomppinut, ja miten ne voivat tukea toisiaan tai vähätellä toisiaan. Miten helposti sisälleni muodostuu kaaos ja kiistatilanne, jonka peitän näppärällä hynyllä ulkopuolisilta, mutta joka uuvuttaa ja vie minut aivan ulos itsestäni. Fiksusta ammattilaisista tuleekin käytännön retiisi. Tyhmä blondi, joka ei tajua mistään mitään. Tuo on minun suojani. Aivojen ylikuormitusta kohtaan. Hetkellinen lepo. Rasittava mutta tärkeä osa tuokin. Huokaus. Miten tämän kaiken kanssa on voinut selviytyä?
