Sortuminen
Itseviha, inho paha olo ja häpeä pinnassa. Päätä särkee ja vituttaa. Sorruin eilen taas ylilyöntiin alkoholin kanssa. Tämä pidempi jakso jo ollut jatkuvaa kiikkumista löyhässä hirressä. Itseni pakoilua. Ahdistuksen välttelyä erilaisilla keinoilla vaihdellen tahtia yhä kiivaammin. Eikä apua. Parisuhteessa vältellään puhumista riidan pelossa ja hiljainen kyräily syö minua sisältä.
Tykkään tuosta vitun paskasta ja ihanasta miehestäni kuitenkin jollakin tasolla ihan saatanasti vaikka vihaankin sitä samalla yli kaiken. Mieheni ei juo, ei polta, ei rellestä ei lyö. Iskee kyllä sanoilla, vähättelee, haukkuu, kiukuttelee, mököttää, lähtee ovet paukkuen lätkimään, on välillä huomioiva ja välittävä, välillä itsekeskeinen paska. On iloinen ja innostuva, mutta usein myös negatiivinen pikkuasioista valittaja. On räjähtelevä, mutta nopeasti leppyvä. On taitava soittamaan ja valokuvaajana ja tykkää extempore jutuista, kunhan ne menee hänen mielensisäisen suunnitelmansa mukaan. Ei tykkää minun menoistani, etenkin kun usein unohdan ilmoitella tekemisistäni etukäteen.
Toissailtani minulla oli lasten kanssa kivaa. Oltiin tyttöni poikakaverin synttäreillä voikkasalissa, pompittiin trampalta hienoja temppuja ja mentiin siitä vielä heidän perheen luokse lettusille. Tultiin kotiin aika myöhään niin samantien lähti mieheni kiukuissaan autolla pihalle. Seuraavana aamuna se lähti suoraan kaverinsa kanssa ampumaan. Sieltä sit hyväntuulisena vuorostaan takas.
Sen epävakaus ja ailahtelevuus sekottaa mun päätä. Mä en tiedä milloin on hyvä hetki ja milloin huono. No eilen mä sit menin ystäväni kanssa terassille, ja se kun tarjoili koko ajan lisää juotavaa, niin eihän mulla ole rajaa. Viiniä kului lasi toisensa jälkeen ensin kaupungissa ja sitten niillä. Taksilla kyllä kiltisti kotiin enkä örveltänyt missään baareissa vaan itkettiin ja puhuttiin vuorotellen. Kelattiin elämää ja sen epäreiluutta. Ystäväni on menestynyt bisnesnainen, joka on selvinnyt lapsensa kuolemasta ja erosta niin kuin siitä voi kukaan selvitä, hän on vahva, upea persoona, jota ei elämä lannista. Itseni koen jälleen luuseriksi, joka tyytyy elämäänsä, jossa kuitenkaan ei juuri nyt ole oikein onnellinen.
Enkä tiedä mitä voin muuttaa. Itseäni yritän kehittää ja kasvattaa. Tiedän, että itse olen vastuussa omasta onnellisuudestani. En voi olettaa muiden muuttuvan. Mutta jotenkin olen väsynyt olemaan vahva. Tahtoisin jollakin naiivilla tavalla uskoa, että voisi olla elämä, jossa joku toinen hyväksyy, huomaa ja kantaa silloin kun itse ei jaksaisi. Mutta onko sellaista? Olisiko se liikaa vaadittu? Kuka kestäisi minun vaihteluitani, kun en itse meinaa kestää toisen? Mikä on hyvä parisuhde? Onko sellaisia?
