Terapian jälkimainingeissa
Mun pitäis kirjoittaa tai puhua terapeutilleni. Tiedän kyllä. Mutta kun en vittu taho. En jaksa. Ei kiinnosta. En halua. Mulla ei oo mitään ongelmia. Mulla ei oo mitään vitun häiriötä tai traumoja tai ainakaan ne ei vaikuta muhun mitenkään. Mä en tunne mitään.Mä en välitä mistään. Mä olen kylmä ja kova kaikelle. Mä selviän kaikesta yksin. Olen aina selvinnyt. Mä en tarvi ketään. En mitään. Ikinä. Keltään.
En oikein muista käynnistä paljoakaan. Mutta tuntuu, että oli aika rankkaa. Fyysisesti olen ihan puhki. Kehoni kai taisteli tuntemista vastaan tosissaan. Ainakin niskani kramppasi terapian jälkeen. Joku pienen hätä kurkku useampaan otteeseen ja lopussa ainakin sen kanssa poistuin paikalta. Joku hätä, että terapeutti on nyt vihainen meille. Että se turhautuu, kun olen näin tyhmä. Kun en edisty riittävän nopeasti. Kun en luota kaikilla tasoilla edelleenkään täysin. Pienten hätä, että se suuttuu, kun en ole kiltisti. Suuttuu, kun pelkään.
Ja mähän en vittu pelkää mitään. Niin ei mua aikuisenakaan pelota. Jotenkin taas mentiin aika syvälle, enkä saa oikein kiinni mitä tunsin milläkin tasolla. Ainakin hirveä vastarinta kaikkea kohtaan. Jotain debrivaatio höpinää ja läheisyyteen liittyviä asioita se kaiveli tai yritti siis nätisti keskustella, mutta mun pää jumitti ihan täysin. En pysty ajattelemaan, kun tunnemyräkkä iskee ja lopulta vihan avulla vedän ihan irti, josta kyllä helppo nykyään ton on tiputtaa taas johonkin muuhun.
Luotan ja en luota yhtäaikaa. Pienille pitäisi olla aikaa kysellä ja tunnustella mikä on ok. Niille pitäisi selittää niiden tavalla, ettei ole hätää. Ettei mitään pahaa tapahdu. Niillä pitäisi olla aikaa ihmetellä, että oliko toinen oikeasti kiva vai leikkiikö vain. Pienille loppuhali ei ole hyvä. Ne jää hämmennyksen kanssa yksin. Aikuiselle se on ihan sama. Ei aikuinen minussa koe mitään läheisyyttä ongelmaksi. Eikä oikeastaan tarvitse tai kaipaa turvaa tuolla tavalla. Pienille turvallinen halaus on tärkeä niiden likaiauuden tunteen vuoksi. Se vakuuttaa paremmin, ettei niitä pidetä pahoina, mutta ne tarvitsee aikaa ja tilaa tutkia tuota kauempaakin. Jokuinussa tahtoo kiukutella tuota kaikkea vastaan. Jokea miten tyhmää tommoinen on. Sekin tarvitsisi aikaa ja tilaa. En oikein odota tuolla terapiassa tähän paneutumista. Jotenkin olen ok sen kanssa, että tuolla tehdään lopettelua eikä enää upota syvälle mihinkään tunnetasoon. Kontrolli haluaa pysyä analysoimalla Järkitasolla ja samalla osa minussa vastustaa sitäkin. Ottaa etäisyyttä. Pakenee hiljaisuuteen. Toistaa tuttua tapaansa vetäytyä omaan ylhäiseem/alhaiseen yksinäisyyteensä. Ulottumattomiin. Irti ihmisistä. Irti tunteista. Irti terapiasta.
Tätä kaikkea pitäisi avata. Pitäisi jaksaa kirjoittaa hänellekin, että hän voisi auttaa. Olen kiitollinen, mutta en tiedä miten voisin enää päästä tässä eteenpäin, koska teen vahvasti erotyötä. Lopettelua. Enkä todellakaan oikean aikuisuuden kautta niin kuin kuuluisi. Se ei minussa ole vieläkään 3,5 vuoden jälkeen riittävän vahva. Tipun edelleen pomppimaan tunnetilasta toiseen. Defenssini avulla sinnittelen edelleen jotakin tietoisempaa tasoa vastaan enkä tiedä miten saan tämän oman haitallisen toimintamallini murrettua. Tappelen itseäni vastaan. Enkä voita. En saa noita välttelyitä, kieltämistä, kiertelyä, vihalla torjuntaa, vähättelyä, ironista huumoria, väistymään. Aina joku pomppaa tilalle kun yksi väsyy. Tämä systeemini on kyllä näin ulkopuolelta katsottuna hemmetin kiehtovakin, mutta tämän eläminen on ihan perseestä. Ei tämä ole kivaa. En minä tahdo olla tällainen. En halua olla näin jäärä ja hankala. Kun tahdon olla kiltti ja normaali ja yksinkertainen! Tämä on liian monimutkaista. Tämä on väsyttävää. Ja vituttavaa. Rasittavaa ja turhauttavaa. Samalla joku välinpitämätön minussa nostaa nokkaansa. So what. Who cares? No One. Me the least.
Enkä saa tuota väistymään. Yritän hyväksyä tätä kaikkea minuksi. Osaksi minua. Mutta tuntuu, kuin nuo taistelevat sitä vastaan. ”Minä”, joku kehittyvä tarkkaileva tavallaan tunteista irtonainen osa minua hyväksyy ja näkee noiden lävitse. Osaa olla yhä paremmin rauhassa noiden kanssa, mutta sen keinot eivät vain riitä niiden ohjailuun ja hallintaan.
Onko sinulla siis kaksi terapeuttia ja toinen kelan tukema ja toinen itse maksettu? Itseänikin stressaa jo valmiiksi se kelan 3 v maksimiraja, jostain äsken luin että did terapia kestää useimmiten yli viisi vuotta tai vaikka vuosikymmeniä, niin mitäs sitä sitten tekee kun tietää jo etukäteen ettei ole terapian jälkeen parantunut. Vähän kuin sairastaisi syöpää ja lääkärillä olisi parannuskeino mutta sanoisi ”ei me anneta näitä lääkkeitä kuin kolme vuotta, sitten vissiin kuolet tai jotain emt”.
Joo mulla on kelan terapia jo loppu ja sairaanhoitopiiri maksaa vielä tän neljännen vuoden enää 1 x viikko tolla tutulla terapeutilla ja itsemaksaen käyn rinnalla toisella terapeutilla noin kerran kuussa.