Uskallan
Eli vastaan itselleni, kyllä uskallan. Olen elossa ja siis selvinnyt. Nyt kaiken pitäisi olla hyvin. On ihana rakastava aviomies, kaksi tervettä lasta, katto pään päällä ja vakaa työpaikka. Silti menneisyyden haamut nostavat päätään. Kai nyt olen riittävän vahvasti jaloillani, jotta pystyn ne kohtaamaan!
Olen perheeni ainoa lapsi ja siis piloille lellitty yleisen käsityksen mukaan. Sellaiseksi en kyllä koskaan ole itseäni onnistunut tuntemaan. Yksinäisyys oli päällimmäisenä tunteenani koko varhaislapsuuden, ei ollut sisaruksia leikkikavereina ja salaisuuksien jakajina. Isäni ei koskaan lasta halunnut ( ei ainakaan tyttöä) ja sen teki hyvin selväksi. Häntä ei saanut häiritä ja äiti puolestaan oli usein väsynyt ja etäinen. Meillä ei halailtu tai osoitettu hellyyttä ja minä sain kasvaa omin nokkineni. Ei ollut rajoja ja silti yritin miellyttää vanhempiani parhaimpani mukaan kokien ettei mikään riitä. Ei ollut turvaa, joten koin jo varhain olevani arvoton.
Kun sitten aloin saada huomiota naapurin lasten isältä, olin liian hämmentynyt osatakseni vastustaa. Otin syyllisyyden harteilleni, koin olevani paha. Ei ollut ketään, jolle puhua. Erilaisuuden tunteeni teki muurin minun ja ystävieni väliin. Opin esittämään aina iloista kilttiä tyttöä. Kukaan ei saanut nähdä pahuuttani. Kukaan ei saanut tietää salaisuuttani. Sisäinen paha olo sai kasvaa ja sen piilottamisesta tuli ala-asteella ollessani päätehtäväni.
