Hoitajana
On paljon helpompaa olla läsnä toisille. Hyväksyä ja ymmärtää muiden tuskaa ja olla sille myötätuntoinen, kun katsoa itseään lempeydellä. Omat reaktiot ovat aivan eriasia. Ne ovat noloja ja tyhmiä. Niitä ei tahdo kohdata, ei ymmärtää, ei katsoa hellän äidillisesti. Niistä nousee samantien vahva sisäinen vastustus. Niitä vastaan taistelee ja hyökkää jatkuvasti, tietäen sen samalla täysin turhaksi. Itseään voi katsella ulkopuolelta rauhallisena, ymmärtäen ja analysoiden, mutta annas olla kun tunnereaktiot käynnistyvät. Humpsis yhteys järkitasoon katoaa samantien.
Viikonloppuna otin taas vahvan vanhemman roolin. Suhteessa vanhempiini se tulee automaattisesti. Näen heissä heidän kypsymättömyyttään, mutta myös kehittymistä. Koen ylemmyydentunnetta, jota vihaan ja häpeän. He ovat kuin lapsiani, kuitenkaan en tunne varsinaista lämpöä, ymmärrystä ja huolehtimisen tarvetta kylläkin, edelleen. Mietin etten koskaan ole voinut heihin turvautua, en muista tunteneeni itseäni heidän seurassa turvaliseksi. En saa kiinni tunteesta, mitä koen esim. Anoppini halatessa. Siinä saan olla heikko, pieni ja hyväksytty. Omien vanhempieni kanssa olen aina se vahva hymytyttö, joka pärjää ja huolehtii heistäkin. Äitini voi nyt taas paremmin. Hymyileekin enemmän. Juttelee. Mutta ei ikinä soittele, ei kysy miten voin. Haluan uskoa, että välittää omalla tavallaan, mutta ei vain osaa näyttää sitä. He halusivat tulla erikseen ja se oli ok. Silti jotenkin haikea olo. Su kävi miehen sukulaisia. Normaaleja avoimia. Rentoja. Luontevia. Suru minussa koko ajan taustalla. Suru siitä, miksi en ole saanut kasvaa tuollaisten ihmisten ympäröimänä. Turvassa. Ja häpeä siitä. Miksi tunnen ja koen näin. Olen kiittämätön. Minähän olen saanut matkustella. Olen saanut nähdä maailmaa ja elämää, liikaakin! Silti jäänyt vaille sitä kaikkein tärkeintä. Aitoa, hyväksyvää, turvallista, rajaavaa ja rakastavaa vanhemmuutta.
Hoivaamattomana hoivaan toisia, imen itseeni iloa muilta. Annan saadakseni tuntea itseni tärkeäksi ja arvokkaaksi, silti se tunne uupuu sisältäni. Olen ontto, yritän paikata jotankin liian suurta aukkoa sisälläni. Tahdon auttaa ja tukea, mutta onko se aitoa? Onko se vain epätoivoista yritystä hyväksyä ja sietää itseäni? En usko. En täysin. On minussa tuota pyytettömyyttäkin. On minussa myös aitoa välittämistä. On minussa oikeaa hoivaajaa. Mistä se on kehittynyt? En tiedä varmasti. Sitä haluan vahvistaa myös itseni suuntaan. Se on kuitenkin vaikeaa. Osa minussa tappelee kaikkea itseeni kohdistuvaa hyvää vastaan. Ei hyväksy mitään puhdasta ja hyvää. Pelkää sitä. Pelkää sen hintaa. On tottunut, että kaikesta saa maksaa jollakin epämukavalla tavalla. Paha olo on turvallisempaa. Hyvä saa odottamaan pahaa. Ja odotus on ahdistavaa, se kun Ei vielä tiedä, mikä juuri tässä on se vastapaino.
Joku minussa uskoo vakaasti elämän tasapainoon hyvässä ja pahassa, vaikken ymmärrä sitä. Eikä minun elämäni vaakakuppi ole olut vahvasti kallellaan synkemmälle puolelle liki koko elämäni? Ja toisilla elämä tarjoaa helppoa tasaisempaa kyytiä. Onko se reilua? Minusta ei. Siksi en ymmärrä. En jaksa edes yrittää.
