Haavani auki
Raskas päivä. Olen aivan rikki. Miten ikinä kuvittelinkaan olevani ”selviytyjä” paskanmarjat. Tänään töissä olen joka helvetin välissä itkenyt vessassa pienten minussa hätää, pelkoja, halua kuolla pois. Kaikki nousi pintaan, kun taas tyhmänä puhuin. Olen ehkä mukana projektissa, jota eilen kuvattiin. Se nosti kaiken tunnemyräkän pintaan. En minä ole selvinnyt. En minä ole prosessissani pitkällä. Joo pidemmällä kuin pari vuotta sitten, jolloin olisin voinut puhua yksityiskohtaisesti ilman mitään tunnereaktiota, mutta en tarpeeksi pitkällä. En lähelläkään oikeaa eheytynyttä kokonaista elämää.
Tänään oli onneksi terapia. Mitä tein siellä? Kuolin. Halusin kuolla. Tunsin. Itkin. Kouristelin. Hengittelin. Toivoin että kuolen, ja taas vaan kramppasin ja itkin äänettömästi. Koko terapia hitusen yliaikaa taisin saada sanottua aluksi mitä kuuluu kysymykseen ei mitään, jonka jälkeen sitten vaan pillitystä ja kramppeja ja lopuksi hiljainen moikka. Että näin. Käytkö sä terapiassa jauhamassa vanhoja asioita, kysymykseen en voi kuin nauraa. Joo just sitä Mä teen. Puhun. Päh. Kaikkea muuta. Mä tunnen. Mun terapia on tunteiden olo- ja ilmaisupaikka. Järki on siellä välillä paikalla, nyt se on jossain narikassa huilimassa. En jaksa ajatella. Kun tunnen on vain se. Nyt se oli tuo halu olla hiljaa. Olla ikinä puhumatta kellekään mitään. Joka henkäyksellä odottamista, että jospa tämä olisi viimeinen, jospa kehoni väsyisi ja sanoisi työsopimuksensa irti, mutta ei. Vittu ei, kun se jaksaa, vaikka minä olen aivan puhki.
Hirveä häpeä. Kaikesta. Omasta typeryydestä. Minä puolustelen edelleen rikkojiani, vaikka olen aivan palasina heidän vuokseen. Minä syyllistän itseäni, vaikka tiedostan ja tajuan sen olevan järjetöntä. Minä vihaan, vaikken sitä tunnetta hyväksy ja tunnusta. Vihaan niin itseäni, noita paskoja kuin koko elämääkin. Minä pelkään, vaikka se on täysin turhaa. Samalla minä nautin arjesta. Rakastan elämää. Olen utelias. Olen halukas tutkimaan omia rajojani ja katsomaan missä menen ja miten voin. Sairasta. Olen fiksu töissäkäyvä ammattilainen, kuolemaa odottava pikkutyttö, katkeran vihainen teini, rauhallinen hoivaava äiti, traumatisoitunut seksiä vihaava vaimo, empaattinen tukeva vertainen, ylimielinen omissa oloissa viihtyvä naapuri, vetäytyvän hiljainen kuuntelevakin ystävä.
Olen kaikkea ja juuri nyt pikkutyttö on valloillaan, enkä jaksa sitä. En kestä sitä. En halua olla sitä. En halua tuntea sen tunteita. Haluan vain unohtaa. Haluan päästä yli kaikesta pahasta. Miksi sen pitää olla näin vitun vaikeaa?
