Pärjään yksin
Minulla on taas hyvin vahvana tälläinen minä-itse tunnetila, jossa on tavallaan kamalan helppoa olla keskari pystyssä hymyhuulilla kaikille. Mikään ei kosketa. Mikään ei oikeasti liikuta. Mikään ei oikein tunnu missään. Sellainen irtonainen, ei kaipaa ja tarvitse terapiaa, ainakaan sitä toista paskaa, joka varmasti onnistuisi tästä romauttamaan kovalla kyydillä takaisin tunnevyöryyn.
Tuolla ”normiterapiassa” on nyt äärimmäisen helppoa olla jotenkin etäällä. Tunnen joo, mutta en saa mitään yhdistettyä mihinkään. Välttelen kaikkea, mikä voisi tukea minussa asioiden yhdistymistä. Mustis puoli minussa reagoi vahvasti toisen terapeuttisi toimintatapoihin, ja sekin saa vetäytymään. En varaa uutta aikaa, vaikka tiedän sitä tarvitsevani. On helppoa juosta karkuun. Juuri nyt on helppoa ”hylätä” ja unohtaa. Näppärästi vältellen leikkiä tätä omaa peppileikkiäni, jossa tarvitsevuuden tunteille ei ole sijaa.
On helppoa luoda itselleni turvallisuuden illuusiota olemalla luottamatta kehenkään. Kilpeni eristeenä, vetäydyn hitaasti pois ihmissuhteista, sillä nehän voivat vaikka satuttaa. Nehän voivat olla kipeitä kasvunpaikkoja. Nehän voivat pakottaa kohtaamaan haavoja. Eihän sellaista kannata tehdä. Kaikkihan on hyvin, kun niin itselleen mindfullness tyyppisesti jaksaa vakuuttaa.
Voi kunpa oikeasti uskoisin ja tuntisin noin. Voi kunpa saisin narrattua itseäni yhtä tehokkaasti kuin aiemmin. Se ei vaan enää mene läpi. Olen liian tietoinen itsestäni eritasoisesti tuntevana ja ajattelevana. Voi siis sanoa, että terapia toimii, mutta haluanko minä tätä? En minä tämmöiseen prosessiin lähtenyt mukaan. En tämmöiseen sitoutunut. Ei tämä ollut minun tavoitteeni. Eikö sitä saatana terapoitava itse määrittele tavoitteensa? Mähän halusin vain unohtaa. Ei tän pitänyt mennä näin, että tunnen ja muistan ja tajuan kuinka yritän huijata itseäni. Missä se unohdus ja ylipääseminen oikein kuppaavat? Niitä minä kaipaan!
