Itseni rakentaja
Rakennumme jatkuvasti uudelleen, muokkaamme itseämme sekä toisten, että nyt myös pikkuhiljaa omien odotustemmekin suuntaan. Olemme jatkuvassa muutosprosessissa, jossa lopputulos on edelleen vain arvailujen varassa. Minä minusta tulee? Mikä muotoutuu? Hieno oikeasti jotakin esittäväkin taideteos, vai epämääräinen kasa roskaa, modernia taidetta, jota kukaan – ei edes taiteilija itse ymmärrä?
Osa minussa tahtoisi olla täydellinen, veistos, jota ihaillaan. Osa minussa tahtoisi koko ajan vain sabotoida tätä luomistyötä. Tuhota kaiken, murskata muruiksi uudestaan ja uudestaan, sillä tyytymättömyys ja itsekriittisyys toimivat tuon minussa polttoaineena. Jotkut pikkuruiset kätöset minussa tahtovat vain antaa olla. Ne tunnustelevat pintoja, ihmettelevät mitä meistä on tullut. Jollakin tasolla tämä on minusta mielenkiintoista, osa minussa nauttii järkipuolen kautta analysoinnista. Katselee työtä etäältä, tekee suunnitelmia ja laatii piirrustuksia, ehdotuksia ja laskelmoi, mitä pitäisi muokata seuraavaksi. Joku huutaa vastaan, ei mihinkään saa koskea, ei mitään saa muuttaa. Tämän roskan voi vain hävittää, heittää kaatopaikalle ja unohtaa.
Mutta tämä ei mene niin. En pääse itsestäni pois. En pääse itseäni karkuun. Voin kieltää. Voin torjua. Voin koittaa unohtaa. Voin koittaa muokata ”täydellisyyttä”. Tai voin tehdä jotakin ” normaalia”. Voin hajottaa itseäni lisää. Voin koota palojani kasaan. Yhditellä ja muokata näistä yhteensopivampaa kokonaisuutta. Valinnat ovat minun/meidän. Eikä yksimielisyyttä päästäni löydy. Tämän kaiken kanssa elän. Rakennan itseäni, enkä tiedä yhtään mitä minusta on tulossa, onko mitään, vai hajotanko vain kaiken yhä uudestaan.
