Olisiko vihdoin uusi alku?
Jotenkin vuoden vaihde herättää aina uudelleen toivon, että viimein pystyisin unohtamaan tai ainakin päästämään irti. Joku minussa on aina tarrannut kiinni menneeseen ja vastustellut asioiden käsittelyä ja tunnetasolla kohtaamista. Nyt tuo portti on ollut auki ja toivon, että vihdoin viimein pystyisin hyväksymään, että nuo kokemukset ovat osa historiaani ja vaikka niiden vaikutukset tuntuvat arjessa edelleen, osaan jo monin keinoin hallita ja palauttaa itseni disson jälkeen aikuiseksi. Mieheni on sitoutunut auttamaan minua ja yhdessä nyt aikuisena opettelen sietämään normaalia kosketusta. Opettelen tunnistamaan milloin menee yli, mitä en siedä. Opettelen sanomaan ei – nyt ei käy, nyt riittää. Se on pirun vaikeaa, mutta pienin askelin eteenpäin. Yritän hyväksyä, että aina en onnistu. Paniikkeja tulee, mutta ne ei haittaa. Niistä pääsen yli. En enää jaksa hävetä niitä. En aio sietää tilanteita, joita voin välttää. Yritän pitää puoliani aiempaa paremmin. Poistua paikalta, jos ahdistun. Sanoa suoraan, että minun on äärimmäisen vaikeaa sietää edes normaalia koskettamista.
Hammaslekurini on onneksi tietoinen taustastani ja sanoittaa mitä milloinkin tekee. Ei laita tuolia kovin kenolleen. Ymmärtää, jos tarvitsen tauon. En aio olla muuallakaan enää ihan hiljaa. En halua kailottaakaan kaikille, mutta en jaksa pelätä paniikkeja, jotka luultavasti voin välttää puhumalla ja pyytämällä muita huomioimaan, että tarvitsen keskivertoa enemmän sanoitusta siitä mitä tapahtuu, etenkin jos siihen liittyy minkäänlaista fyysistä kosketusta. Aion hyväksyä tarpeeni olla välillä pikkuinen. Uskallan olla kotona nalle kainalossa peiton alla. Se ei tarkoita taantumista tai luuloa, että olisin oikeasti pieni. Se on sisäisen tunnetasolla pienen lapseni huomioimista ja hyväksymistä. Sitä hoivaamalla koen antavani itselleni mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä yhä tasapainoisemmaksi ja hyvinvoimemmaksi aikuiseksi, joka jaksaa olla aidosti läsnä omille lapsilleen.
