Luopumista
Haluan opetella luopumaan naamioista. Oppia olemaan sellainen kuin olen. Hymyillä kun siltä tuntuu, itkeä kun se vastaa eniten kokonaisuuden tunnetilaa. Tahdon oppia lukemaan itseäni paremmin. Tunnistaa omat muutokseni ja löytää tasapainoa myös tunteideni välille.
Tasapainoilin Helsinki reissulla sillankaiteella kaivopuistossa, nautin tunteesta, kun tuuli toi haastetta yritykseeni, tipuin ja koitin uudestaan useampaan kertaan, kunnes onnistuin. Ei matka ollut pitkä, ei suoritus suurenmoinen. Mutta se sai minut tuntemaan itseni omaksi herrakseni. Hallitsin kehoni ja löysin kyvyn pitää tasapainon haastavalla alustalla. Tämän kyvyn tarvitsisin pääni sisäisestikin. Kyvyn osata olla rauhassa tunteiden tuivertaessa ylitseni, yrittäen heilauttaa minua alas mieleni trapetsilta.
Kehityn, mutta hitaasti. Tässäkään ei ole oikotietä onneen. Kaikki hienot meditaatio harjoitukset tarjoavat pikatien, johon voisi helposti hukkua. Kuvitella itseään nyt yhtäkkiä henkisesti kypsyneeksi ja ”paremmaksi” kuin muut. Tuollakin kuoppassa olen käynyt. Sekin on kuulunut matkalleni. Nyt tahdon lähestyä asioita toisin. Ei ryntäämällä eteenpäin vain pysähtymällä tarkkailemaan, kuitenkin koko ajan myös jatkaen matkaani. Eläen normiarkeani, etsien siihen kiintopisteitä, joita kohti tasapainoilen, joissa hetkisen levähdän ja jatkan taas matkaani.
Haluan myös haastaa. Kääntyä välillä katsomaan myrskyjä takanani, jotta pystyn näkemään nekin omalla paikallaan elämssäni. Tahdon karistaa niiden lonkerot, niin, ettei ne enää kompastua minua vaan voin kohdata nekin jonkunlaisella myötätunnolla. Nähdä ne jopa auttamassa minua. Varoittamassa vaarasta tai sitten tukemassa eteenpäin. En tiedä, toimiiko tämä. Mutta nyt ajattelen näin. Haluan katsoa maailmaa suoraan ilman naamioita.
