Naamioiden takaa
Vaihdan taas olotilaa vauhdikkaasti. Töissä on ollut pakko kuolettaa tuntevat osaset, kun olen joutunut omien haasteideni eteen. Leijonaemo minussa herää puolustamaan lasta, jonka kohdalla suuri huoli ja epäily kokemastani kohtelusta. Olen pystynyt pitämään itseni asiantuntijana. Olen kirjannut ylös joka ikisen lausahduksen ja havainnon mahdollisimmin tarkasti, silti viha ja huoli. Liian monta ihmistä on päästänyt tämänkin läpi sormien. Antanut tämän jatku. Meillä Suomessa on sallittu tällaisen kieroutuneen symbioosin kehittyminen, enkä vain ymmärrä sitä. Vastuuta on palloteltu taholta toiselle. Perhe ”paennut” ympäri Suomea. Valinnan vapaus on mahdollistanut heille eri lääkäreillä pomppimisen, jolloin kokonaiskuvaa ei ole syntynyt. Nyt tämä on turvassa ainakin hetken, mutta miten sairas ja häiriintynyt hänestä kasvaa – jää nähtäväksi.
Hyvinvointiyhteiskuntaamme mahtuu valitettavan monta meitä lapsena hyväksikäytettyjä ja kaltoinkohdeltuja. Meitä, jotka haluavat vain unohtaa. Meitä, jotka piiloutuvat hymynaamion taakse, voidakseen itkeä rauhassa sisällään. Meitä, jotka kirkuvat sisällään, huutavat Vittu saatanaa samalla, kun suu puhuu fiksuja. Katkeria ja silti niin toimintakykyisen elämänmyöteisiä yhtäaikaa. Meitä, jotka kokemukset ovat pakottaneet polvilleen elämän epäoikeudenmukaisuuden edessä. Meitä, joilla ei ole ollut mahdollisuutta reagoida. Meitä, joille epänormaalista on tullut normaalia arkea. Voiko meistä kasvaa ja kehittyä oikeasti normaaleja ihmisiä? Onko nämä kuoret vain feikkejä, olemmeko sisältä tyhjiä, hulluja valmiina räjähtämään pienimmästäkin triggeristä?
En halua uskoa noin. En halua kokea itseäni noin, mutta miksi en järkyty mistään? Tuon lapsen kohtalo tuntui minusta vain tosiasialta, selvältä. Muut ovat kauhuissaan, miksi minä en? Minä ajattelen, että onhan tätä itsekin koettu, mitä te vaahtoatte? Keskitytään nyt oleelliseen. Lapsi turvaan. Kirjataan kaikki ylös ja pyritään varmistamaan, ettei tämä jatku ja että lapsi saa heti hyvän terapiasuhteen.
Se, mikä minussa reagoi on tuo oma pieneni. Se on kummissaan, onko tuo väärin? Miksi sitä ei autettu? Miksi kaikki käyttäytyy noin? Pieni minussa on ihan kauhuissaan siitä, että mihin tuo lapsi joutuu, pohtii olisiko itselle ollut parempi päästä pois kotoa? Kai se olisi. Kuka sen tietää? Olisinko tässä, jos minua olisi autettu? Mitä se olisi tehnyt minulle? Kuka sen tietäisi. Nyt taas viha. Miksi kukaan ei nähnyt hätään hymynaama takana? Miksi kukaan ei puuttunut, vaikka olin yksin ulkona aamuvarhaisesta iltamyöhään? Miksi kukaan ei toiminut, kun roikuin kännissä kaupungilla pikkutytöstä lähtien? Miksi? Miksi se Paska sai jatkua niin pitkään? Miksi? En ymmärrä.
