aaltoilua
Itseinho ja ahdistus taas huipussaan. Katsoin lapsuuden kuviani yhdessä terapeuttini kanssa. En halua katsoa taaksepäin. Haluan juosta karkuun ja paeta kaikkea. En halua tarkastella menneitä, ne voi vain sivuuttaa ja yrittää unohtaa, eikö voikin? Miten saan pääni pysähtymään. En halua miettiä noita asioita. En halua kohdata tuota kuvissa näkyvää pikkutyttöä! Se on läpimätä, likainen, pahuuden ruumiillistuma. Ruma!!! Tiedän, se näyttää ulkopuolisesta ihan suloiselta,mutta se on kaikki valhetta. Se sai kaiken pahan aikaan. Se pilasi kaiken tyhmyydellään. Se halusi leikkiä prinsessaa, se vietteli kiltin sedän. Se on iljettävä otus! En kestä katsoa itseäni, hymyilevää pellavapäistä pikkutyttöä. Se en ole minä. Minä olen sisältä musta, synkkä, tyhjä ja tyhmä. En osaa enkä halua puhua. En sanoa enää koskaan sanaakaan. Haluan sulkea suuni täysin. Ei puhumisesta ole mitään apua.Ei kukaan voi minua auttaa, ei kukaan voi tätä ymmärtää! Ei kukaan näe minua niin kuin itse näen. Olkoonkin sitten kuinka vääristynyt kuva tahansa, niin minulle se on todellinen. Sen katsominen satuttaa. Se eristää minut muista, vie kauemmas nykyhetkestä ja etäämmälle muista ihmisistä. Se ajaa minua takaisin yksinäisyyteen.
En halua myöskään tuntea, se sattuu! Sattuu liikaa. Ei tätä pandoran lipasta tule aukaista, sillä sitä ei saa enää kiinni. Se syöksee eteeni yhä ahdistavampia mielikuvia ja vetää minut takaisin pinnan alle. Synkkään veteen, jossa kipu ja nautinto sekoittuvat ja oma minuus katoaa. En kestä sen kohtaamista, itseni kohtaamista. En kestä vanhempieni katsomista. Äitini, miksi voit niin huonosti? Oliko sekin minun syytäni? Sainko minä sinutkin voimaan pahoin? Miksi en ollut sinulle riittävän tärkeä, jotta olisit jaksanut olla iloinen? Ei äidit yritä tappaa itseään, vaikka voisivat kuinka huonosti tahansa. He hakevat apua ja yrittävät pitää itsensä kasassa lastensa vuoksi. Enkö minä ollut sinulle elämän arvoinen? Mikä minun arvoni sitten on? Kelpaan vain toisten tarpeiden tyydyttämiseen. Olen muiden halujen orja, halpa huora, jonka omat tunteet ja tarpeet on unohdettu. Olenko siis kuten sinä, äitini? Olenko yhtä masentunut ja vaivunko epätoivoon?
En halua sitä. Minulle lapset ovat arvokkainta, mitä elämässäni on. Minulla on hyvä puoliso. Kumppani joka arvostaa ja hyväksyy minut omana itsenäni. En minä halua tuhota itseäni, mutta miten sinä äiti, saatoit toimia niin? Jättää minut yksin, silloin kuin eniten olisin tarvinnut sinua ja tukeasi. Minä olisin halunnut syliin. Olisin halunnut tuntea itseni arvokkaaksi. En minä halunnut olla paha. Minä inhosin itseäni, miksi et nähnyt pahaa oloani? Miksi et tullut luokseni vaan annoit minun työntää sinut pois, aina vain kauemmas. Minä ajoin sinua kauemmas luotani ja sinä väsyit. Minä otin siitäkin syyllisyyden kantaakseni, etkö tajunnut? Kun sinä et jaksanut, minä luulin aiheuttaneeni senkin. Minä yritin olla hyvä ja kiltti, mutten aina jaksanut. Minunkin oli paha olla, mutta kukaan ei siitä välittänyt. Kukaan ei ollut riittävän kiinnostunut minusta. Minusta tuli iloinen kuori. Pärjäävä, reipas, kuuliainen, mutta sisältä olin rikkirevitty paholaisen pentu. Rankaisuni sain naapurin sylistä. Sen ansaitsin. Se oli minulle oikein. Ei minulla ollut muutakaan arvoa.
Osaanko nyt itse olla äiti? Osaanko huomata lasteni hädän, kun itse kamppailen edelleen omien kipukohtien kanssa. Jaksanko huomata heidän huolensa ja osaanko lohduttaa? Vaivunko liikaa menneisyyteen, kun yritän ymmärtää itseäni? Ehkä tämän kaiken käsittely onkin liikaa ja menetän otteeni nykyisyydestä. Miten lasteni sitten käy? Ajanko vain heidätkin samaan yksinäisen, vahvan selviytyjän rooliin, jossa itse olin ja vartuin? Jatkuuko sukupolvien välinen ketju sittenkin kauttani? Toisaalta, mitä minä valitan – minähän opiskelin itselleni mieluisan ammatin, löysin hyvän työpaikan ja sain välittävän perheen. Kaikkihan on nyt hyvin, eikö minun siis pitäisi vain olla onnellinen ja kiitollinen? Mikä järki on ruikuttaa jotain lapsuuden tapahtumia, olenko siis vain kiittämätön, katkeruuteen taipuvainen valittajaluonne, jolle mikään ei riitä? Ehkä olen vain kyvytön olemaan oikeasti läsnä ja onnellinen. En kyllä tunne niinkään. En tiedä mitä tunnen, en tiedä, mitä ajatella? Pääni jumittaa! Katson ulkona paistavaa aurinkoa ja haluan vain mennä ulos, nauttimaan kevään ensi hetkistä! Imeä auringosta virtaa itseeni. Täyttää itseni hyvällä ololla. Kai minäkin olen sen ansainnut!
Greetings from Florida! I’m bored to tears at work so I decided to browse your blog on my iphone during lunch break. I love the knowledge you provide here and can’t wait to take a look when I get home. I’m amazed at how fast your blog loaded on my cell phone .. I’m not even using WIFI, just 3G .. Anyhow, excellent blog!