Vittu mitä paskaa
Mä vihaan yli kaiken sitä, kun joku kuvittelee tietävänsä mitä minä tunnen tai ajattelen. Vihaan sitä, että toiset laittavat sanoja suuhuni, tulkitsevat minua omien näkökulmiensa valossa ja kertovat minulle, miten minä olen muka sanonut tai tuntenut. Kiva tietää! Kun olisikin noin yksinkertaista. Kunpa edes joskus itsekin tietäisin mitä ”minä” tunnen, koen ja ajattelen, niin että voisin olla täysin varma sen edustavan minua kokonaisuutena.
Minun terapeuttinikin tulkitsi taas viestini aivan omista lähtökohdistaan kuvitellen olevansa henkisesti kanssani samalla ”aaltopituudella” voi vittu! Leikin koko viime kerran kilttiä tyttöä ja kuuntelin sen vitun klassista valitusmusaa ja istuin kiltisti hiljaa sen penkillä kun ei vaan tehnyt mieli avautua. Katselin kuinka se kiemurteli hiljaisuudessa. Yritti saada kontaktia, mutten kokenut minkäänlaista tarvetta puhua tai olla läsnä. Minä tein itse mielessäni tilakatsausta ja mietin mitä tarvitsisin ja miten tuo ei siihen kykene. Miten hukassa tuo kaverihalaaja on oikeasta vanhemmoivan terapeutin roolista. Miten surullista on, että tämäkään terapia ei pysty tukemaan minua pienten tunteideni hyväksynnässä ja kohtaamisessa. Tajusin miten yksin tässäkin olen. Miten minä teen muokkautumista terapeuttiani miellyttääkseni. Miten nielen taas vittusaatanat, koska ne suojaavat pieniä minussa ja kun pienet eivät luota ei noitakaan näy. Sisäinen kaaokseni paisuu ja kasvaa, eikä mikään minussa saa näkyä. Leikin hymytyttöä. Ja se menee läpi! Taas.
Miten vitussa minun paha oloni ei näy läpi? Miten vitussa aina tämä kiltti hiljainen vetäytyvä puoli minua on se, joka kelpaa. Se joka on ok. Miksi terapiassakin tämä on se joka saa kehuja ja hyväksyntää. Tämähän on vain tyhjä kuori. Joo innostuva sellainen. Taitava ja fiksu sellainen. Mutta tämä ei ole koko minä. Ei kaikki minussa. Minä haluan vain huutaa! Kirkua kurkku suorana, että herää pahvi. Etkä vitun idiootti tajua, ettet tunne ja ymmärrä minua alkuunkaan. Miten kehtaat väittää, että pidät minusta, että sinulla on minuun ”henkinen” yhteys, kun et edes kestä kohdata kuin murto osan minusta?
Millainen terapeutti vetäytyy ammattisuuntauksiensa taakse? Epävarma? Omien ongelmiensa kanssa kamppaileva? Itseään pelkäävä? Minua pelkäävä? Väsynyt? Välinpitämätön? Ymmärtämätön? Tapoihinsa kangistunut? Sokea minun ongelmillani? Kieltäjä? Mukautumiskyvytön? Ei mitään kovin hyviä ominaisuuksia tule mieleeni tässä tilanteessa.
En valmistu edes itse itseni tuntemisessa. Jään edelleen matkalle. Tielle, joka muuttuu jatkuvasti. Kuka minä olen? En tiedä. Joten miten te Vittu muut tiedätte?
