Kiitollisuus
Kiitollisuuden tunne on vaikea aihe. Koen, että minulla on paljon hyviä kokemuksia elämäni synkkien hetkieni vastapainona ja niistä tunnen valtavan suurta kiitollisuutta. Ne ovat auttaneet jaksamaan ja niiden avulla olen saanut korjattua rikkinäistä sisintäni. Silti onnellisuus herättää aina sisäisen pelontunteen. Jokainen hyvä hetki saa minut odottamaan seuraavaa romahdusta. Tunnen, että hyvistä asioista joutuu maksamaan ja pelkään sen hintaa. Jotenkin minun on helpompi olla kiitollinen pienistä asioista ja nauttia arjen pikkuisista ihmeistä kuin olla onnellinen suuremmista asioista. En halua toivoa mitään lisää, etten menetä mitään, mitä minulla nyt on. Pelkään toivoa ja unelmoida! Kun elämässä on vaikeuksia uskallan paremmin nauttia ja olla myös tyytyväinen. Silloin koen jo maksavani onnestani. Silloin ajattelen, että nyt minullakin on lupa iloita.
Koen, että minun pitää hyvittää olemassa oloani ja elämääni. Tunnen usein, että minun pitäisi tehdä enemmän muiden hyväksi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan aina vain parempi ihminen toisille. En pidä itseäni arvokkaana ilman muista huolehtimista ja muiden auttamista. Minä en ansaitse tukea, toiset kyllä. Marttyyrimainen asenteeni saa minut voimaan pahoin. Inhoan tuota ajattelumalliani. Miksi koen, etten ansaitsisi myös hyviä asioita elämääni? Miksi edelleen koen itseni niin pahaksi? Miten saan ihmisarvoni nostettua ilman muiden palvelemista ja jatkuvaa pyrkimystä täydellisyyteen? Osaanko oikeasti olla kiitollinen elämästä? Tunnen, etten arvosta tarpeeksi elämässäni olevaa hyvää, kun ajatukseni niin helposti kääntyvät menneisiin. Haluaisin elää ilman niiden painolastia. Haluaisin vain unohtaa! Kehoni vain on toista mieltä, se nostaa ahdistuksen pintaan edelleen liian usein. Se vaatii, että kohtaan kokemukseni ja käsittelen ne – minä en halua! En halua tuntea, en halua muistaa! Minä haluan vain unohtaa, mutta kehoni ei sitä salli ainakaan vielä. Inhoan kehoani! Olen kuitenkin kiitollinen kyvystäni liikkua ja toimia. En vain siedä kehoni muistoja.
Liian usein en siedä kosketusta lainkaan. Kosketus ahdistaa. Se saa pelkäämään. Se satuttaa! Nostaa pintaan tunteita, joita en halua tuntea! Samalla kaipaan syliin, kaipaan hellyyttä! Ristiriitaisuus repii minua eri suuntiin. Olen järjettömän kiitollinen miehelleni, joka jaksaa kulkea rinnallani arpoen, milloin on ok koskettaa ja milloin ei. Hän yrittää huomata pienistä muutoksistani, milloin karkaan mielessäni kauas pois kehostani ja hän yrittää sinnikkäästi opettaa minua pysymään läsnä kehossani ja sietämään sen reakointia koskettamisen aiheuttamaan tunnereaktioon. Olen onnellinen, että olen saanut rinnalleni turvallisen miehen, joka sietää minun vaikeuttani olla lähellä. Hän myös jaksaa olla isähahmonani minun kaivatessani syliin ilman minkäänlaista painostusta muunlaiseen kosketukseen. Hän on joutunut minun traumojeni vuoksi luopumaan paljosta. Hän on joutunut sijaiskärsijäksi ja vihani kohteeksi, kun olen päästänyt ulos miehiä kohtaan tuntemaani raivoa. Hän on saanut niskaansa koko lapsena kokemani voimattomuuden ja turhautumisen tunteeni. Se ei ole oikein häntä kohtaan! Silti olen kiitollinen, että hän on jaksanut olla rinnallani, auttaen minua kohtaamaan ahdistuksiani.
Hän ei kuitenkaan voi olla kaikessa tukenani. Olisi liikaa vaadittu, että hän pystyisi kuulemaan ja käymään kaikki kokemukseni läpi. Se sattuisi häneen liikaa. Siksi olen kiitollinen, sillä olen löytänyt itselleni hyvän terapeutin – peilin, joka auttaa minua korjaamaan ajatusvääristymiäni. Riittävän vahvan ja tasapainoisen ihmisen, joka ei hätkähdä tai ahdistu mistään. Hän ei pelkää tunnereaktioitani. Hän ei kyseenalaista kykyäni pitää itseäni kasassa vaikeista tunteista huolimatta. Hän luottaa minun vahvuuteeni! Hän ei tarvitse lohduttajaa, kun minä annan itseni olla heikko. Hän vain on läsnä. Hän uskaltaa kysyä suoraan ja puhua asioista oikeilla nimillä, (mihin itse en kunnolla pysty). Suinkaan kaikki ammattilaiset eivät tähän pysty. Monille tämä aihe on liian ahdistava. Edellinen terapeuttini ahdistui selvästi itse, kun yritin puhua. Minä päädyin vakuuttelemaan hänelle, että kaikki on hyvin, piilouduin jälleen vahvan tukijan rooliin. Hän halusi koko ajan etsiä hyvää nykyisyydestä ja pyrki ohittamaan traumani käsittelyn. Jollekin tuollainen tapa voi sopia, muttei minulle. Olen loistava esittämään vahvaa ja selviämään arjesta. En minä tarvitse tukea nykyisyyteen. Minä osaan pitää huolta itsestäni ja perheestäni. Minä käyn töissä ja elän perusarkea loistavasti. Minä osaan olla vahva ja selväpäinen aikuinen niin vaadittaessa. Minä tarvitsen kuitenkin paikan, missä saan todella tuntea ja olla herkkä, se hauras pieni lapsi, jotta nuo liian pitkään sisääni haudatut tunteet saavat tulla ulos. Pienen lapsen ja yksinäiset teiniaikaiset tunteeni on saatava purettua ulos, jotta voin oikeasti päästä niistä ylitse. Minun on tultava nähdyksi kokonaisena rumana itsenäni, jotta voin eheytyä!
Minun on saatava tämä salaisuuteni esiin ja avattua koko karuudessaan, jotta sen voin jättää taakseni. Jottei se nouse kummittelemaan jonkun laukaisevan tekijän, kuten hajun, maun tai kosketuksen kautta. Minä haluan jakaa tämän taakkani. En jaksa kantaa sitä enää yksin. Se painaa liikaa! Olenkin kiitollinen siitä, että minulla on nyt ihmisiä rinnallani kulkemassa tätä vaikeaa ja epätasaista polkuani varjoista valoon. En aio antaa hämärän viedä minua mukanaan, vaikka hetkittäin tuntisinkin sen vetävän minut takaisin pinnan alle. En aio antaa menneisyyden hukuttaa minua alleen ja estää minua tuntemasta kiitollisuutta nykyisyydestä. Se ei saa määrittää minua! Se ei saa ajaa minua yksinäisyyteen. Paha ei saa voittaa tätä taistelua!
