Vitut millään hyvällä tiellä!
Triggeri… Ei sovi lasten luettavaksi. Minun elämäni lapsena ei ole lasten elämää. Se ei ole tervettä. Se on tehnyt minusta traumatisoituneen aikuisen, joka edelleen kamppailee selviytyäkseen.
Minuun sattuu, ahdistaa. En saa tätä tyhmää takaumaa pois. Mä en haluu muistaa. En tuntea. Tunnen liikaa. Liian selvästi. Olen piirtänyt tämänkin hetken jo vuonna 2003 ja silloin luullut käsitelleeni tämän. Tämä on vain yksi pieni jyvänen, eikä edes paha. Vain pikkuhetki muiden joukossa. Vain yksi siirtymävaiheen kokemus monien muiden jatkumossa, miksi tämä ei nyt jätä minua rauhaan. Mä en kestä tätä tunnetta. Muhun ei saa koskea. Mulle ei saa olla hyvä. Mä jään pelkäämään. Odottamaan jatkoa. Mua ahdistaa joku tietoisuus siitä, että se oli väärin. Mua ahdistaa sekä lapsen tunteeni pelot ja salainen innostuskin, mutta myös aikuisen ällötys tuon tilanteen sairauteen. Pieni tyttö ja aikuinen mies yhdessä ”leikkimässä”. Eka kerta kun mentiin niiden makkariin. Niiden sängylle. Sitä ennen oltiin vaan partsilla ja sohvalla. Sitä ennen pysyi poissa iholta ja sisältä. Toikin oli vasta tunnustelua. Aloittelua. Opettelua. Eihän tossa nyt mitään pahaa ollut. Miks toi ei jätä mua rauhaan?
Oksettaa, miten tuo on vääristänyt minussa kaiken. Miten hyvässä tehty paha on vaikeampaa ja sekoittavampaa kuin väkivaltainen pahuus. Miten häpeä omasta ”osallisuudesta” on vaikeaa karistaa tunnetasolta, vaikka järki huutaa herää pahvi, sähän olit pikkutyttö. Miten luottamuksella ja rauhoittelulla minä annoin sen jatkua. En laittanut tarpeeksi vastaan. Miten panikoinnin jälkeenkin luotin. Miten inhoan itseäni, kehoani kun se antoi periksi, kun se oppi tykkäämään, kiihottumaan. Miten tuo varmisti sen. Odottamalla. Opettamalla rentoutumaan, päästämättä karkuun pitäen sormeaan sisälläni. Odotti, että annoin periksi. Odotti ja kehui. Toi sormen suuhuni, että tiedän, miten halusin. Miten valmis Olin. Miten minä Olin ihana. Olin täydellinen. Itsevihani ja häpeäni saivat koko ajan lisää ravintoa. Vihaan itseäni. Vihaan kehoani. Vihaan sitä. Vihaan kun olen heti valmis kiuas. Vihaan kun kehoni reagoi aina tahtomattani. Se on ehdollistettu toimimaan niin, enkä saa sitä sammumaan.Vihaan tuota ”hyvänolon” tunnetta, joka minulle on muistutus häpeästäni, omasta pahuudestani, osallisuudestani sairaaseen suhteeseen. Vihaan sitä, että annoin ja annan edelleen tuon pilata minulta oikean nautinnon. Miten en saa itseäni ymmärtämään, ettei tuossa tunteessa ja kehoni reaktioissa ole mitään pahaa. Paha oli aikuisessa, joka toimi väärin. Kyllä minä sen ymmärrän, järjellä tajuan, tunnetasolla vaan en. Me eivät tee yhteistyötä. Eivät kuuntele toisiaan. Itsevihani ei anna armoa. Ei hyväksy selityksiä. Haukkuu tyhmäksi. Haukkuu huoraksi. Kohdistaa kaiken vihan ja halveksunnan minuun. Pieneen tyttöön minussa, joka halusi tuntea itsensä rakastetuksi. Ei ymmärrä eikä hyväksy tuota tarvitsevuutta. Kokee sen heikkouden merkkinä.
En jaksa tuntea. En halua tuntea näin. Miten tunteet muunnetaan toisiksi pysyvästi? En tahdo vain hyppiä olotilasta toiseen. Miten nämä muka sulautetaan yhteen? En ymmärrä. En pysty tähän. En pysty terapiaan. Ei minusta ole tähän. En ole viisas. En ole vahva. Olen väsynyt, peloissani, turhautunut.
