Miltä tuntuu?
Taas sellaista sisäistä välttelyä, väittelyä, väistelyä, etten pysy millään mukana. En tiedä miksi nyt on näin vaikeaa taas istahtaa alas. Asettua terapiasuhteeseen, kun joku minussa kokee edelleen vahvasti, että se päättyi. En saa itseäni enää luottamaan. En saa itseäni olemaan rauhassa kaiken minussa olevan kanssa. Ollaan jonkun äärellä. Tiedän. Ollaan jonkun ison asian kohdalla ja tiedän, että nyt kun suuri osa minua tahtoo juosta karkuun ja vältellä pitäisi vaan olla. Osata antaa noille väsytystaistelussa tilaa, jotta pääsisin niiden taakse. Mutta tuntuu liian vaikealta. Ja sitten taas hyppään johonkin ihan eri olotilaan. Täysin irralliseen oloon ja muurit itsessäni, sisälläni, palojeni välillä kohoavat uudestaan. Tuntuu kuin osaset repisivät itseään yhä kauemmas toisistaan, kun hetken jo oltiin kutakuinkin samalla tasolla kukin vuorollaan ns. Valokeilassa. Nyt ne vaan tahtovat taas tyrkkiä toisia tieltään. Hallittu kaaos onkin taas hallitsemattomampi kaaos, eikä ohjaajaa kuuntele kukaan. Se ei saa tilannetta haltuun.
Tältä siis tuntuu mieleni sisäinen tappelu. Sekamelskalta. Kaaokselta. Siltä kuin sisällä tapellaan tilasta, huomiosta, kukin tahtoo olla ohjaimissa osin yhtaikaa tunnen usealla täysin vastakkaisella tasolla. Keho reagoi, itkettää ja samalla naurattaa, joku vittuilee taustalla mitä naurettavaa hempeilyä, yksi mököttää, joku häpeää ja toinen syyttää sitä huoraksi. Aikuisena tajuan, ettei nuo vastakkaiset tunteeni ja ajatukseni ole vaarallisia, ei pelottavia, mutta niiden kautta en tajua sitä. Näen ne kaikki, mutten saa yhteyttä niihin järjellä. Katselen rauhassa samalla kun osat ovat rauhassa ja panikoivat yhtäaikaa. Elän omaa sisäistä näytelmään ja turhaudun, väsyn. Voiko tämä irrallisuus minussa koskaan yhdistyä jonkulaiseksi harmoniseksi kokonaisuudeksi? Miten nämä täysin vastakkaiset tunne- ja ajatus- ja kehoreaktio kokonaisuudet saadaan edes jotenkin siedettävästi kasattua jollakin lailla yhteen, kun vastoinkäymiset ja pienetkin ristiriidat ajavat niitä heti keskinäisiin tappeluihin ja alan hyppiä niiden välillä kuin pingpong pallo? Miten pystyn hyväksymään kaiken tämän itsekseni, kun nuo minun irrallisiksi yksiköiksi vuosien saatossa erottelemani palaset eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä ja siedä toisiaan? Eivät halua joustaa ja laajentaa tietoisuuttaan? Ja taaskin osa kyllä tahtoo, osa ei lainkaan. Osa innostuu kaikesta osa vihaa kaikkea.
Tein tämän kaaokseni kanssa leikkimielistä persoonallisuustestiä netissä. Kaikki osallistujat tykkäs. Jokainen sai oman tuloksensa, joka tuntui juuri siitä puolesta osuvalta. Mutta miten tämä kaikki on suhteessa ”minään” kun kaikki on minua, mikä on minä? Kun se on me. Huoran minussa vahvin persoonallisuuspiirre oli rohkeus, kiltin pikkuisen oli innostuneisuus, Vittuilijan intuitiivisuus, aikuisen looginen viisaus. Joo kaikki osui ja upposi. Oli kiinnostavaa ja hassuakin antaa kunkin katsoa kuvia omasta näkökulmastaan ja sitten huomata, miten hyvin ne osuivat juuri tuon puoleni vanhuuksiksi.
