Syyllistämistä
Minä en jaksa tuntea syyllisyyttä muiden tunteista, omissanikin on ihan liikaa kestämistä. Naapurini aloitti jälleen tauon jälkeen syyllistämisviestien lähettämisen. Hän lopetti kesällä tervehtimisen, kun en jaksanut myötäillä vaan sanoin oman mielipiteeni asiasta, joka häntä rassasi. Tuo ongelma ratkesi, mutta me mieheni kanssa kohtasimme vaatia saman ongelman kartoitusta muista rivarimme asunnoista. Se oli väärin. Eihän muilla voi olla samaa rakenteelillista vikaa. Eihän semmoista saa vaatia. Vain heillä oli oikeus tuon korjaamiseen. Vain heitä pitää ymmärtää.
Anteeksi vain, en pyydä anteeksi muidenkin ajattelua. Nyt tämä naapuri haikailee minulta anteeksipyyntöä. Kuinka minä en ollut heidän tukenaan. Kuinka en ymmärtänyt. Minä toin esiin asioita, jotka olisi ollut hyvä selvittää. Teimme heillä kalliin tutkimuksen ilmaiseksi. Ja hän käänsi selän kun mäkin lopetti tervehtimisen. Ja nyt minun pitäisi pyytää anteeksi! En ymmärrä.
Minä en koe tuollaista ystävyydeksi. Ystävyys ei lopu eriävään mielipiteeseen. Ystävä ei puhu pahaa selän takana ja odota kuitenkin itselleen jotakin anteeksipyyntöjä. Hän myönsi puhuneensa ”kaikille” miten tämä on häntä rassannut ja samalla syytti minua hänen haukkumisestaan. En ole kellekään taloyhtiön ongelmista edes puhunut, kun minulla on ollut pää täynnä ihan omiakin ongelmia.
Miten itsekeskeisiä ihmiset ovat. Jokainen pyörii oman napansa ympärillä. Niin minäkin teen. Mutta en oleta muiden minua tukevan ja voivottelevan. Hoidan ihan itse päätäni ja itseäni kuntoon. Yritän ottaa vastuuta omista tunteistani ja elää muita loukkaamatta. Olen itsekäs. Olen väsynyt. Vetäytynyt. Kuitenkin minä olen koko ajan käyttäytynyt kunnioittavan asiallisesti, toisin kuin hän. Enkä hitto vie pyydä anteeksi jotakin, mitä en ole tehnyt. On helppoa kääntää kaikki toisen syyksi, mutta siihen en aio lähteä. En suostu syntipukiksi. En aio kumarrella asiassa, jossa koen toimivani itseäni kunnioittaen.
