Väsynyt
Miksi kaiken pitää olla näin vaikeaa? Miksi jumiudun kiinni pikkuseikkoihin? Miksi en osaa antaa olla? Minuun tallentuneet asiat elävät minussa juuri siinä tuskallisuudessaan, kuin ne kohdatessani. Olen liian herkkä. Olen liian ripustautuvainen. Olen liian lapsellinen. Ei aikuinen ihminen reagoi, tunne ja koe näin. Syyttäjä päässäni on valloillaan. Enkä saa sitä hiljennettyä. Pelko ja suru vahvoina. Pelko, että taas minua sattuu ja suru, kun en kelvannut sellaisena kuin olen. En saanut taaskaan ymmärrystä pienten tasoilla. Niiden tunteet eivät ole oikein. Niitä ei kukaan hyväksy, eikä kunnioita. Ne poljetaan yhä uudestaan maanrakoon.
En minä oleta muiden minua parantavan, mutta toivon ihmisten, jotka minut tuntevat minua kunnioittavan ja tukevan itselleni vaikeissa asioissa. Se taitaa olla liikaa vaadittu. Eikä siinä ole mitään pahaa tai edes väärää, että näin on. Se on elämää. Elämän kipeitä kasvun oppitunteja. Joista en taida selvitä kovin hyvin arvosanoin. Tunnetaidoissa olen huono. Ne ovat heikko kohtani. Mitä hyötyä minulle on älykkyydestäni? Mitä iloa on kyvystä hahmottaa kokonaisuuksia ja osata ratkoa hienoja yhtälöitä, kun tunteiden kanssa olen täysin hukassa. Niiden kanssa olen sormisuussa ihmettelevä ja jatkuvasti kipuileva pikkuinen, jonka keinot tunteiden hallintaan ja hyväksyntään uupuvat liki kokonaan.
Väsyttää kiertää kehää. Rämpiä suossa, mitä minuksi kai pitäisi kutsua. Väsyttää nähdä tämänkin läpi, ymmärtää, että tämäkin on vain osa minua. Tärkeä tällaisena. Meinaa mennä taas kaikki yli ja en saa nukuttua kunnolla. Kurkku kipeänä tunnistan, että kehoni yrittää pakottaa minua pysähtymään, lepäämään. Jotta jaksan taas nähdä valon pimeyden keskellä.
