Vuosi 2016
Olen opetellut tuntemaan itseäni, kaikkea mitä minussa on. Opetellut antamaan itselleni tilaa eritasoilla. Ne ovat alkaneet tutustua toisiinsa. Tunnemme jonkunlaista yhteenkuuluvuutta. Minussa on monta puolta/ tunnetasoa/ osaa / persoonaa, mitä hyvänsä. Millä nimellä niitä nyt kukin tahtoo kutsua. Ne ovat kaikki minua. Minä olen ne ja en ole. Niissä kuvittelen edelleen, että olen minä ja sitten tajuan, että humpsahdin taas johonkin mikä olikin vain osa minua.
Haluan oppia olemaan läsnä itselleni itsessäni. Haluan oppia olemaan läsnä toisille kokonaisena, jonakin mikä olisi minä. Enkä vieläkään tiedä mitä se on. Onko se tätä kaikkea? Voiko minusta tällaisena kukaan oikeasti tykätä? Voiko tätä joku ymmärtää? Mitä minä olen? Yhä vahvemmin minulle ulkopuoleltakin sanotaan, että ole DID. Olenko? Mitä se tarkoittaa? Voiko nämä eri tasoni, joskus löytää oikeasti tiensä yhteen?
Puhuttiin ”pöytäajattelusta” monipuolisen ystäväni kanssa. Kutsuttaisiin osia pöydän ääreen tutustumaan toisiinsa ja keskustelemaan keskenään. No minussa heti tutkija ja pikkuinnostuja suostuvaisia. Pikkuinen ihannoi tutkijaa, joka pitää kyllä pientä söpönä, mutta ymmärtämättömänä. Ne kuitenkin sietävät toisiaan ja jotenkin kokevatkin yhteyttä, mikä saa heti vittuilijan minussa raivon valtaan. Tänne ei mitään saatanan kuppikuntia tarvita. Tuo minussa ei yhtään halua ketään keskustelemaan keskenään. Tuo haluaisi sabotoida koko ajatuksen. Osa minun pienistä innostui ajatuksesta, että ne voisikin mennä ystäväni pöydän ääreen. Eikä ne saisi integroitua hänen pienten kanssa, kun ne on niin kivoja. Mussa niistä ei oikein tykätä. Ystävääni ne luottaa enemmän, eikä me voitaisi vaihtaa osia keskenämme? Eikä integroituminen voi tapahtua niinkin?
Mitä tuo edes tarkoittaa. En minä ymmärrä miten kaikki tämä on minua. Minä tiedän, että näin on, mutta en koe ja tunne niin. En saa kiinni kaikista yhtäaikaa. En osaa olla läsnä kaikille yhdessä. Aina joku hankaa vastaan. Juoksee karkuun, piiloutuu, mököttää tai vittuilee vastaan. Samalla kun joku innostui ja tutkii, yksi ahdistuu ja yksi tahtoisi vaan hallita kaiken esittäen normaalia. Onko tämä normaalia? Terapeuttini aina sanoo, että kaikki on normaalia suhteessa taustaani, mitä se tarkoittaa? Miten tuo pitäisi tulkita? En ymmärrä! Se suututtaa! Tahdon ymmärtää! Olen tyhmä!
On jotenkin suloista seurata omaa kimpoilua olotilasta toiseen. On hassua huomata, miten kuitenkin johdonmukaisesti epäloogisuuteni kiertää kehää, toistaa itseään. Miten tämä kierre katkaistaan? Miten murretaan vuosien saatossa opittu tapa muokata itseni aina uudestaa eritilanteissa ja eri ihmisten odotusten mukaisesti? Miten ollaan minä, kun en tiedä mikä minä olen?
Terapia on perheestä juuri siksi, siellä ei ole mitään mallia mihin asettua, terapeutti ei odota eikä halua minulta mitään. On vain läsnä sille, mitä minä kulloinkin olen. Ja se saa mut ihan sekaisin, miten muokkaudun, sellaiseksi mistä se tykkää, kun se ei oleta mitään. On vain muka minua varten. On vain aikaa minulle. En ymmärrä sitä. Pitäähän sen jotakin haluta. Pitäähän sille jotakin esittää. Mutta ei kuulemma tarvi, saa muka vaan olla kaikkea mitä on. Eikä silti tavallaan saa. Pienet mussa tuntee ettei ne saa olla. Ei ne saa haluta kainaloon. Ei ne saa haluta satua. Ei ne saa olla olemassa ja se on väärin! Kun ne kuitenkin on. Ne on osa minua! Eikä ne ymmärrä puhetta. Miten niistä muka välitetään, jos ei niitä oteta syliin? Sitä ne ei tajuu. Vaikeaa! Tästä jatketaan ensi vuonna. Kai. Opetellaan hyväksymään ja olemaan itse läsnä itselleni, kaikelle itsessäni!
