Arvottomuus, yksinäisyys
Olenko sulkenut itseni yksinäisyyteen? Luonut itsestäni me, jotta voin leikkiä, ettei rakkaudettomuua tunnu miltään? Olenko jättänyt muut ulkopuolelle itsestäni, vaikka olen mielestäni sosiaalinen ja avoin? Onko kukaan kuitenkaan oikeasti päässyt lähelle, sitä todellista minuutta? Sitä pientä, hylättyä, yksinäistä, satutettua, häpäistyä lasta, joka kokee itsensä arvottomaksi ja vialliseksi. Olenko koskaan oikeasti antanut kenenkään välittää minusta, koska tunnen, etten ole rakkauden arvoinen? Olenko antanut koskaan itselleni lupaa vastaanottajaa haluta välittämistä?
En. En muilta kuin itseltäni. En luota muihin. En usko ihmisten hyväntahtoisuuteen. Ahdistus kehuista ja mielestäni muka välittämisen osoituksista. Tunnen aina, että tuo ei ole oikein ei oikeaa. Tunnen kaikessa olevan pyyteen, taka-ajatuksen. Jonkun vaateen, joka minun täytyy täyttää, että kelpaan, että saan hyvän. Kaikella on varjopuolensa, en ota vastaan valoa muilta, koska pelkään sen mukanaan Tuomas pimeyttä. Uskallan olla läsnä pahalle, sillä sen keskeltä olen oppinut löytämään hyvää. Toisinpäin pelkään. Pelkään sitä pahaa, jota en näe, koska olen aina vakuuttunut sen olemassaolosta. Olen varma, että olen vahva vain yksin. Selviydyn vain luottamalla itseeni. Tukeutumalla jään heikoille. Toisen armoille, turvattomaksi. Tuo tarvitsevuuteni on loputon suo, voima joka imee mukaansa, jos sen pyörteeseen antaisin itseni luvan ajautua.
En minä osaisi tietä siitä ulos. Minä hukkuisin sen voiman edessä. Minä en enää osaisikaan uida itsekseni. Minä ripustautuisin liikaa. Vai tekisinkö sittenkään noin? En tiedä. En uskalla kokeilla. En uskalla ottaa selvää. En uskalla kiintyä.
