Itsetiedusteluita
Olen taas ollut näppärästi tunteideni äärellä monellakin eri tasolla. Nyt lähellä valtava raivo. En voi sietää ihmisten taipumusta piiloutua terapia suuntauksen tai yleisten toimintalinjojen taakse ja kun vielä käytännöstä tiedän, että nuo perustelut eivät edes pidä paikkaansa, niin koen valtavaa vihaa. Pidetäänkö minua oikeasti niin tyhmänä, että kun nyt vedotaan johonkin naurettavan käytäntöön, joka heiluva jokatapauksessa, niin tyytyväisenä hyväksyn asian. Minä en voi sietää valehtelua. Enkä sitä, ettei ihminen ota itse vastuuta linjan vedoistaan ja päätöksistään. Tämän epäluottamuspulan kanssa pitäisi tätä uusinta terapiasuhdetta lähteä rakentamaan. Mielenkiinnolla haluan kuulla, millaisia keinoja tällä ihmisellä on luottamuksen rakentamiseksi, jos ensimmäisenä tyrmää minulle tärkeän kirjoittamisen menetelmänä täysin. Vaihtoehtoja minulla ei juuri ole, tämän täytyisi toimia. Onhan toki hyvä, että pääsen kiinni vihantunteisiini, mutta ilman luottamusta terapia jää helposti molempia kuormittavalle vittuilu tasoll, mikä ei edistä minun toipumistani pätkän vertaa. Vihan läpi ei muut vaikeammat tunteet minussa pääse ja niiden sulkeminen lisää sisäistä ahdistustani entisestään. Myös terapian järjestäminen töiden keskeltä aiheuttaa minulle lisästressin, joka syö pohjaa terapian vaikuttavuudelta. Jos ahdistun enemmän itse terapia ajan järjestelyistä kuin mitä siitä saatava hyöty on, en koe terapiaa kovinkaan järkevänä. Vihaan tätä yhteiskuntaa, joka pakottaa minut jälkeen sopeutumaan ja sietämään epämukavuutta, vain siksi eten ole niin varakas, että voisin itsemaksaen jatkaa tutulla ja turvallisella terapeutilla tarvitsemaan kahta kertaa viikossa. Vittu!
