Muurien takana
Taas vietetty aikaa hymyhuulilla. Mielessä pohtien, mitä itsestäni kertoisin. 20 vuotta sitten näiden ihmisten kanssa vietin aikaa, mitä se minussa herättää. Tunteen, etteivät nämä ihmiset tunne minua. Muutamat toki, ne muutamat halusinkin nähdä. Mutta entä muut? Oliko minulla kivaa silloin, oliko nyt? Osan mielestä kyllä. Ammattiminä tykkäsi, sai loistaa, sai kertoa miten hienosti on edennyt urallaan, juuri sinne mistä on haaveillutkin.
Äiti minussa vähän häpeillen kertoi joo kuinka on ihanat kaksi lasta, mutta eri isille, loppu yksityiskohdat jäi vielä kertomatta tästä erikoisesta suhdekiemurastamme, mutta siltikin semmoinen olo, etten ole hyvä ihminen, kun en ole kiltisti pysynyt yhdessä saman ihmisen kanssa. Kontrollin minussa mielestä, olen siis epäonnistunut.
Pienet minussa kokivat vähän hämmennystä ja turvattomuutta, niille nuo ihmiset olivat vieraita ja pelottavia änkiessään halailemaan. Poikia kieltäydyinkin halaamasta ja osan tytöistäkin torjuin kun sieto kynnys alkoi ylittyä.
Teinit mussa tykkää. Jee saadaan ryypätä ja bailata. No ei saaneet. Aikuinen minussa rajasi pois tuon ryyppäämis osuuden, mutta pienen taustamukinan jälkeen se oli ok, kunhan sai tanssia sielunsa kyllyydestä. Oltiin taas alaikäisenä baarissa, se oli mun teinipuolille jee juttu. Meidät hommattiin sisään +40v juhliin, jossa tunsin itteni tooosi nuoreksi. Siitä sitten kyllä vaihdettiin toiseen yökerhoon, jossa semmoset 18v teinit sai kyllä mut alkuun tuntemaan itseni vanhaksi, mut se hävis heti kun pääsin tanssimaan. Siinä vaiheessa taas teini mussa ihan intsinä. Se oli tyly liki änkeville pojan klopeille ja vaan nautti musiikin voimasta. Se rakasti ja rakastaa edelleen heittäytymistä omaan musiikkitranssiin, jossa kaikki ympäriltä katoaa. Sille bailaaminen on keino hallita kehoa. Nauttia siitä. Elää sen kanssa jonkinlaisessa sopusoinnussa.
Jälkikäteen kuitenkin vähän jännä fiilis. Kukaan noista ihmisistä ei kunnolla tiedä, miten olen viimeiset vuodet samalla kamppailut itseni kanssa. Suurin osa elää tasaista arkea. Joo toki vastoinkäymisiä on kaikilla, ja paljon mahtuu kahteenkymmeneen vuoteen, jokaisella on omia haasteita elämässään jollain osa-alueella, mutta minä olen eronnut, ollut yh:nä aloittanut uuden haastavan parisuhteen, kärsinyt hometalohelvetin ja sen myötä menettänyt kaikki sen hetkiset säästöt, jännittänyt oikeusprosessia hyväksikäyttöni suhteen, ravannut terapioissa jos jonkunmoisissa usean vuoden ajan, nytkin 2 x viikossa ja taistellut pitääkseni itseni työkykyisenä. Olen edellisessä työpaikassa taistellut kaikkien oikeuksien puolesta pomoja vastaan, olen kirjoittanut kirjan ja jatkokouluttautunut niin pitkälle kuin olen pystynyt valitsemallani erikoisalalla, tuntuu, että miten minulla on aika riittänyt? Nuokin eripalat tuntuvat nyt ihan omilta lokeroiltaan elämässäni. Saan ne sijoitettua aikajanalleni, mutta ne ovat vierekkäin ei linjassa. Erillisinä. Lokeroituina. Minä teen tätä koko ajan. Muokkaan mukautan itseäni tilanteisiin ja jaan tilanteet, omiksi osioikseen. Tämä on automaatio. Tapani käsitellä elämääni. Ryhmitellä sitä osiksi, enkä muillakaan kertonut kuin rippusia itsestäni. Parempi kai niin. Ei kai kukaan valikoi kuin ne ”kuvat” palat muille jaettaviksi. Mutta miksi tuntuu, että joidenkin elämä on ollut tasaista ja turvallista, mennyt ”suunnitelmien” mukaan? Se tuntuu väärältä! Eikä näin saisi sanoa. Tämä kuulostaa kateelliselta. Mutta minusta se on vain väärin!
