Luokkaretkellä
Minä selviytyjä olin tänään perheenpäivässä mukana lapseni kanssa luokkaretkellä. Koulussa jo siedätys hoitoa tähän hajutriggeriini. Siitä selvisin järjissäni, kun olin ovella ja ehdin ajattelemaan, että jos en kestä voin vain kaatua ovesta suoraan käytävälle. Tuo haku tuli onneksi vain häivähdyksenä kauempaa ja vain lyhyen hetken.
Sitten oli retki joka sai minut pomppimaan vuoroin tasatahtiin innosta ja vuoroin käyttäytymään hallitun hillitysti, kuten kaikki normaalit aikuiset. Paluumatkalla oppilaiden piti kulkea parijonossa ja meitä mukana olevia aikuisia oli aina väleissä mukana ohjaamassa joukkoa. Edessäni olleessa tyttöporukassa tuli pientä kinaa ja yksi tytöistä tarrasi käteeni sanoen, että haluu olla mun pari. Samassa mussa joku pieni innostuja lähti leikkiin mukaan. Sanoin miehellenikin että jee mä sain kaverin. Kuuntelin innokkaan pienen minussa iloitessa tuon luottavaisen pikkutyttösen höpötyksiä ja tajusin, miten ahdistus alkoi hipsiä minuun. Tunnistin tuossa tytössä liikaa itseäni. Tajusin, miten helppo tuo pieni neiti olisi aikuisen ollut johdattaa siihen paskaan, mitä itse tuossa iässä koin. Se kolahti liian syvään. Heti vahva kielto, mutta joku minussa tajusi tuolla hetkellä, miten tuo tyttö oli pieni ja viaton ja miten minussakin tuon pienen tytön on täytynyt olla.
Nyt taas naureskelu, kieltäminen ja väitteet, että en ollut samanlainen vahvoina. Suojat päällä. Minä olin paha. Tuo oli normaali lapsi, minä en ollut. Minä olin jo paha. Minä olin jo vietellyt isäni, joten tottakai tein naapurin äijästäkin paskan. Silti tunnen, miten joku pieni minussa tahtoo nyt uskoa, ettei se ollutkaan syyssä, muttei kestä ajatusta, että kuka sitten oli. Ei se josta se tykkäsi. Ei se. Mutta kuka? Yritän jotenkin aikuisena löytää vahvistusta tuolle, mutta heti minussa nousee jonkun isomman vahva torjunta. En kestä ajatusta, että tuo olisi ollut se pahis. En vaan kestä!
Olen selvinnyt tämän avulla, mutta miten pääsen tästä eroon? Tunnetasoni eivät kuuntele järjen ääntä. Aikuisena hyväksyn senkin. Pyrin antamaan niille aikaa ja tilaa. Niitä ei voi pakottaa. Niillä on syynsä vastustaa. Niillä on paljon turvattomuutta, joka ei häviä pakottamalla. Kun ne uskovat omaan hyvyyteensä ne varmasti pystyvät hitaasti hyväksymään ja käsittelemään surun tuohon menettelyyn ”hyvään” nähden.
