Jaksanko taistella?
Yritän pitää mieleni positiivisena, Kelan terapia päättymässä ja jatkohakemus hylätty. Olen edistynyt niin paljon, ettei terapia kuulu Kelan korvattavaksi. Ensi viikolla lääkäri, pitää miettiä tehdäänkö valitusta vai haetaanko sairaanhoitopiiriltä tukea. Joku minussa pelkää. Alkaa vetäytyä. Kontrolli yrittää epätoivoisesti saada valtaa ja ahdistus kasvaa. Silti terapiassa tipun edelleen taidokkaasti.
Hypin defenssistä toiseen, moodista toiseen nimeten niitä näppärästi, mikä on huvittavaakin. Hassu vanha terapeuttinikin uskaltaa nykyään haastaa minua, uskaltaa vittuilla takaisin. Uskaltaa tiputtaa minut milloin milläkin keinolla tunteisiin ja sitten mennään. Tarvitsen tuota. Miten selviän, jos en saa tuntea? Jos ei kukaan auta minua pääsemään kiinni tunteisiini, pääsemään kontrollin ja vittuilun taakse?
Toki onhan minulla tämä toinen Alien. Tyyppi, joka on ihan sinut kaiken kanssa. Outolintu, joka itsetutkiskellen löytää kaikelle minussa jonkun näppärän vastineen niin, että jään vaan huulinpyöreänä tölläämään, että mikä Vittu toi oikein on. Kävin tuossa epävirallisessa terapiassa, jossa tunnereaktion viedessä minut mukanaan onnistuin puristamaan kynnen jäljet tuon Dalai lama rauhallisen munkin käteen ja se vaan vakuuttaa, ettei ole mitään hätää ja kaikki on hyvin. Kummajainen kertoo tutkineensa jälkiä ja tunnistavansa ensin itsessään haavoitetun pienen, mutta sitten sankarin. Kokemus päätyi vahvistamaan hänessä sankaritunnetta? Siis tä? Enkä mä ollutkaan paha hirviö? Eikä se halunnutkaan vähintään hakata mieluummin vielä tappaa mua tosta hyvästä? Mikä tommonen on? Onko noi niitä perua hyviksi? Monella tasolla olen täysin hämilläni. Paljon ihmeellistä eritasoista hyväksyntää erilaisille tunnepuolien minussa, Enkä tiedä miten tämän kanssa ollaan? Vittuilijakin on täysin huuli pyöreenä. Ja sitten on pelko. Tämä kaikki loppuu, miten selviän? Miten muka pärjään yksin tunteideni kanssa. Terapeuttini lupaili kyllä, että voidaan jatkaa, mutta en luota. En usko siihen. En usko hyviksiin. En usko hyvän kestävyyteen. Valmistaudun luopumaan kaikesta, itsestänikin. Kaikesta edistymisestäni. Jääkö tämä 2,5 vuotta terapiaakin vaan irralliseksi palaksi muiden joukossa? Osaanko liittää tätä oikeasti elämääni? Pelottaa. Eipäs. Vittu mua kiinnosta mikään saat ajan terapia. Vittu mulle ole mitään väliä, vaikka tippuisi takas omaan synkkään erillisyyteeni.
