Miltä näytämme ulospäin?
Olen taas ollut sosiaalisempi, osallistuva ja mukana monessa. Haastoin itseäni kokeilemaan minulle vaikeaa lajia, johon liittyy paljon triggereitä lapsuudesta. Pidin itseni näppärästi irti tuon haasteen ajan, mutta jälkitila on ahdistava. Nyt tunnen taas liikaa kehossani niitä lihaksia ja alueita, joihin en siedä yhteyttä. Enkä pääse karkuun tätä ahdistusta. Tunnen itsestäni osia, joita en tahdo olevan olemassa. Olin eläimen armoilla. Kyydissä, tavalla jota inhoan yli kaiken. Tuo otus oli kiltti ja toimi kuin unelma. Totteli ja oli rauhassa. Kokemus sinällään hyvä, mutta kehoni ei tykkää tästä yhtään. Kehoni tärisee ja on osin tunnoton ja osin herkistynyt, palelen ja kramppailen. Enkä jaksaisi tätä. Ja kuitenkin hymytyttö näkyy ulospäin.
Meillä oli tänään työporukan kanssa mukava virkistyspäivä ulkoilemassa. Kauniissa maastossa liikkumista ja yhdessäoloa. Tehtiin tehtävä, jossa muut kirjoittivat hyviä ominaisuuksia toisistaan esiin. Tässä kuvaukset itsestäni herättivät yhteyden tuohon kuvaani. Minut kuvattiin auttavaiseksi, iloiseksi, innostuvaksi, toimeliaaksi, aktiiviseksi, tiedonhaluiseksi, ripeäksi, täysillä uppoutuvaksi. Tunnistan kyllä itseni, mutta mikä on hintani. Olenko kuin tuo kuvan rikkinäinen ihminen, joka pysyy juuri ja juuri kasassa antaessaan jatkuvasti paloja itsestään muille? Pelkään ja tunnen niin? Enkä edes välitä. Koen, ettei haittaa, voin jakaa itsestäni, kunnes kaikki on annettu, silloin työni tässä elämässä on saanut hyvän päätöksen. 😄
