Liikkumista
Nyt kun jumitukset hitaasti helpottavat pääsen taas itseäni pakoon metsään. Ihanaa! Metsässä, kallioilla mieli lepää, pää rauhoittuu ja jotenkin kaikki selkiytyy. Löydän rauhaa sisältäni. Kaikki kimpoiluni tuntuvat mitättömän turhilta, hassuinta reaktioita pikkuisiin asioihin.
Luonnon helmassa tunnen ajattomuuden. Näen asioita, jotka ovat olleet kauan ennen minua, ja jatkavat oloaan minun jälkeeni. Puut kasvavat vielä paljon minun jälkeeni, kalliot ovat kestäneet vuosien kulun jo kauan ennen minun olemassa oloani. Katselen perhosia, joille elämä on lyhyt väläys minun aikaani verrattuna. Miten lyhyt ja pitkä elämä yhtaikaa onkaan? Miten turhaa on lopuilla jotakin, josta on aikaa jo yli puoli elämääni. Miten mieli jää kiinni noihin vaikeisiin asioihin, vaikka ympärillä on kaikkea kaunista? Miten karkuun juoksu on tehnyt noista kuvista vahvempia ja voimakkaampia? Miten pelkoni on eskaloitunut, vaikka olen kuvitellut päässeeni irti noista? Ne ovat kaivaneet syviä uria mieleni pintaan, niihin putoen yhä uudestaan. Ne ovat osa minua. Mutta eivät ole minä. Minä en ole vain ne. Olen kokonaisuus uutta ja vanhaa. Mennyttä ja nykyisyyttä. Kaikki minussa kietoutuu yhteen ja tuo on sekä kaunis että pelottavan kaoottinen, selkeä, että sekava yhtaikaisesti. Tuo toimii ja on epäkuntoinen. Kiinnostavan omituisen ”normaalikin”. En ymmärrä ja samalla tajuan tietäväni kaiken mitä minussa on ja mitä minulle on tapahtunut. Näen mistä olen muokkaantunut, mutta yhteydet näiden välissä ovat vielä rakennustöiden alla. Teen töitä hullun lailla saadakseni luotua itseni uudestaan yhä toimivampana ja tasapainoisempana yksikkönä nykyisen monikon sijaan.
