Rohkeutta
Taas huomasin sulkevani itseäni tunteitani ulkopuolelleni. Kun ei ole terapiaa valun aiempiin toimintamalleihini ja ahdistus kasvaa samantien. Kadotan sen orastava tietoisuuden siitä mitä minä haluan. Hävitän tunteet siitä miltä minusta tuntuu. Miellytän ja turhaudun ja väsyn.
No jotakin hyvääkin. Mun suojat ei enää pidä. Mun vittuilija tuli tervehtimään miestäni. Täysin puskista kiukku meni yli ja huomasin pomppivani tasajalkaa huutaen vittua miehelleni. Häpeä hälveni kun se pyysi anteeksi käytöstään ja sanoi tunteneensa kuinka olisin ollut pikkutyttö, joka oikein kiukkuna uhmaa, mutta tuo kiukku ei muuta kuin hymyilytä. Mua ei toi kommentti enää hymyilyttänyt itketti ja hävetti vain. Mutta kai tuo on hyväkin, että uskallan kotonakin olla kaikkea mitä olen?
Rohkea olin pakonsanelemana tänään. Olen stressannut syksyä kohta puoli vuotta. Siis kelan terapian loppua. En ole halunnut julkiselle puolelle, mutta mulla ei ole vaihtoehtoa. No ens viikonloppuna töissä päivystän ja se on yksi paniikin aihe. Tajusin, että mulla on pamit loppu enkä enää ehdi saada aikaa mun psykiatrille reseptin uusimista varten, joten soitin sitten työterveyslääkärille ja sain kakistettua, että tarttisin ton reseptin, se sit sano, et olis hyvä käydä jotta sais jatkossakin uusittua reseptin sitä kautta. No sain ensi viikolle ajan ja kerroin jo puhelimessa että kelan kuntoutus on päättymässä, joten kuntoutussuunnitelmakin pitäisi uusia. Apua. Järkky vitutus ja häpeä. Mä en haluu puhuu mun asiosta kellekään. Mä en vittu haluu viedä mun papruja sille. Mä en haluu nöyryyttää itseäni yhtään lisää. Mä en tahdo että kukaan tietää mun paskoista mun töissä. Mun työpari ja pomo tietää. Se riittää. Mä en vittu tahdo mennä tonne vitun psyk polille. En tahdo. Miks tää tyhmä systeemi pakottaa mut vaihtaa lääkäriä vaan siks että tyhmä kela ei myössä kun max 3 vuotta terapiaa. Joo voi myöntää harkinnanvaraista. Vittu. Mä en haluu hakee sieltä mitään. Mut en pärjää jos terapia päättyy kun seinään. Vittu. Mä vihaan taas kaikkea.
