Selväpäisempi olo
Oloni vaihtelee. Terapeutti jäi lomalle, juuri kun olisi kenties kyennyt puhumaankin tuntemisen lisäksi. Mutta nyt tämäkin tuntuu ok:lta. Tarvitsen breikin. Taukoa käsittelystä. Tuntuu liikaa ja koen, että minun pitää nyt rauhoittua. Antaa itselleni aikaa toipua tunnevyörystä. Tunnen aikuisen tasolla surua pikkuisten minussa puolesta. Ymmärrän, miksi osa minua niin kovin tahtoi uskoa tuosta naapuristakin hyvää. Tajuan, miksi minä halusin rakastaa häntä ja nähdä hänet hyvänä? Pikkuinen minussa janosi tunnetta, että on tärkeä. Että siitä välitetään. Ei se ole pahuutta, vaikka joku minussa niin kokee. Pikkuinen oli oppinut miellyttämään tietyillä tavoilla. En tiedä olisiko naspuri toiminut niin kuin toimi, jos en olisi ollut ”aloitteellinen” jo valmiiksi rikottu, mutta oliko se pienen minussa vika? Voisinko antaa itselleni anteeksi? Olin lapsi, mutten tajua sitä. Minä aikuisena ynmärrän, miten sairaasti pieni mieleni on kokemuksensa ajatellut, mutta tunnetasoilla tämä kaikki on vaikeampaa ymmärtää. Pieni minussa tuntee itsensä pahaksi vaikka järki sanoo mitä. Pieni ei ymmärrä, sen mielestä sen rakkaus teki aikuisista pahoja.
Perheeni on kieroutunut. Koko kuviomme ja suhteemme ovat täysin epänormaaleja. Ei ole vanhemmat ja lapsi. Oli dominoiva isäntä ja tämän alistuva emäntä ja miellyttäjä pikkuemäntä varalla. En usko, että meijän äijä ymmärsi, että olin lapsi. En tunne, että hän halusi lasta. Halusi olla lapsen kanssa niin. Tehdä lapselle niin. Hänelle hänen tarpeensa olivat etusijalla ja kun äitistä ei ollut siihen, minä kelpasin. Hän tajusi että meni yli. Hän tajusi, ja vaihtoi toimintatapaa. Hänelle riitti sen koommin perushommat pikkukätösilläni. Ei se ollut mitään ihmeellistä tai niin pahaa. Se oli harvoin, vain kun oli juonut ja äiti ei pystynyt. Äiti jotenkin tiesi. Yritti suojellakin. Mun piti mennä ulos jos äiti lähti jonnekin tai mennä mukaan. Ei ollut hyvä mennä lähelle. Tai niin koin ja tunsin. Valokuvissakin näen tuon. Äiti välissä suojaamassa. Se yritti omalla tavallaan. Se voi huonosti ehkä osin siksi. En voi tietää, mutta tunnen niin.
Naapuri oli erilainen, se välitti se piti lähellä. Se pyysi syliin. Minä välitin siitä. Pikkuinen minä tykkäsin siitä ihmisestä ihan hirvesti. Se oli mulle tärkeä. Mä halusin olla sille tärkeä. Mä halusin olla sen prinsessa. Mä halusin, sen luokse yhä uudestaan, vaikka me tehtiin tyhmiä juttuja. Pieni minussa jollain lailla kaipaakin tuota ihmistä. Se teki väärin, mutta mä tarvitsin tunnetta, että musta tykätään. Tarvitsen sitä edelleen. Joku mussa tarvitsee tunnetta, että mä voin olla sylissä, eikä siinä ole mitään pahaa. Ei mitään väärää. Mä tarvitsen tunnetta, että muhun voi koskea turvallisesti. Tarvitsen halua. Tarvitsen läheisyyttä, oikeaa vanhemmoivaa läheisyyttä.
Vitut,joku mussa kiukkuaa heti vastaan. En mä vittu mitään kaipaa en saatana tartte mitään lässypaska sylejä. Mä en tarvi mitään. En ketään. Mä en kaipaa mitään. Mä pärjään ite. Oon aina pärjänny. Mä en tykkääistää. En oo ikinä tykänny. Mä vihaan kaikkia. Mä vihaan noita saatanan pikkuisia mussa. Mä vihaan vitun prinsessaa, se on saatanan huomioihuora jonka vuoksi tuo vitun toinen paska leikki meillä. Mulla ei ole mirään tarpeita mihinkään. Mä en tartte yhtään mitään.
Ulkopuolisena pystyn seuraamaan mieleni poukkoilua suht rauhassa, tuo kiukkuilu on ihan suloista torjuntaa. Vitut. Ja tuonkin takana on hirveästi kipua ja tarvitsevuutta, eipäs ole. Vittu. Mä tartte yhtään mitään. Saatana.
Pikkuisissa minussa on hirveästi kaipuuta, niille kaikki pienikin hyvä oli enemmän kuin mitä ne olivat saaneet. Ne eivät osaa vihata. Eivät tunne pahaa. Tai ei ainakaan tuo kaipaava osa. Niillä ei ymmärrys riitä minkään tuosta käsittelyyn. Ne ei vaan ymmärrä. Jollain tasolla hahmotan tätä kaikkea selkeämmin. Ja samalla kuitenkaan en. Nyt olen irti tunnetasoista, ja kykenen miettimään mitä tämä kaikki on ollut, ja silti en tajua. Tiedän, mutten tiedosta. Ymmärrän ja en kuitenkaan ymmärrä. Kaikki on selkeää vaikka tuntuukin kuin katsoisin elämääni lasiseinän takaa. Seinän, joka eristää tunteet. Osa minusta tahtoo kieltää tuon kuvan, muttei enää pysty. Kaikki loksahtelevat paikoilleen. Enkä tahdo. En tahdo.
