En ole parempi tai huonompi kuin muut. Olen oma ainutlaatuinen kokonaisuuteni, arvokas omalla tavallani. Minä tunnen surua ja kipua nykyisestä elämäntilanteestani. Yritän pitää itseni kasassa lasten seurassa. Eilen illalla tuli itku ja kerroin pojallekin että äidillä ja isillä on vähän haasteita ja se harmittaa äitiä ja kiukuttaa iskää, mutta aikuiset selvittävät näitä asioita. Selitin miten välitämme hänestä ja rakastamme, ja huolehdimme hänestä molemmat, vaikka mitä tapahtuisi.
On vaikeaa olla kotona. Aina, kun mieheni lähtee ovesta ulos mielessäni hän viestittelee tai tapaa tuota toista naista. Enkä kestä tätä. Tämä on tyhmää. En luota. Enkä saa toisaalta itseäni välinpitämättömäksikään. Raastan itseäni mielikuvillani. En osaa rentoutua. En osaa antaa olla. Tämä syö minut elävältä. Tunnen itseni tyhmäksi. Jos jatkan olen idiootti, joka ei arvosta itseään. Jos eroan olen luovuttaja luuseri, joka antaa perheensä tuhoutua. En halua olla se joka päättää, mutta en kestä sitäkään, että eletään vain yhdessä lapsen takia. Eletään kämppiksinä ja toinen touhuilee omiaan. En halua sellaista. En ansaitse sellaista suhdetta. Kaipaan rinnalleni välittävää ihmistä. Ihmistä joka pitää minusta huolta. Ihmistä joka kunnioittaa minua. Onko sellaisia?
