Irti kaikesta
Hauskan hyväntuulisen välttelevän kiireinen olo. Pysähtyminen ja rentoutuminenkin on ohjelmoitua. Luulin jo, etten saa enää kiinni tästä selviytyjän roolistani, jossa negatiivisille tunteille ei ole sijaa, mutta väärässä olin. Lomakipuilut olivat vielä viime viikolla vahvana, nyt en saa kiinni siitä tuntevasta itsestäni. Ei minulla ole mitään tarvetta mihinkään. En minä ole kiintynyt mihinkään. En minä tarvitse mitään tai ketään. En saa enää kiinni siitä pahoinvoivasta pikkutytöstä, joka on kipuillut terapiassa ja jolle tämä tauko muka oli vaikea. En saa tunneyhteyttä oikein mihinkään. Tavallaan on helppo olla, mutta jotenkin tiedostan, ettei tämä ole koko totuus. Haluan kuitenkin nyt tuudittautua tähän. Haluan antaa itselleni luvan leikkiä, että tämä kestää. Joku vihainen tunnepuoli on taustalla, tunnistan sen, mutta se pysyy hyvin kiltisti vielä hallinnassa. Tarpeeni kirjoitella on hiipumassa. En halua jakaa enää mitään ihmiselle, joka ”hylkäsi” minut. En tarvitse tukea, pärjään mainiosti itse, yksin. Olen ollut aina vahva.
Olen ollut aina ainoa kunnon tuki itse itselleni. Itseeni voin luottaa, muihin en. Tämä tunne vahvistuu. Tämä tunne saa minut tuntemaan itseni ylenpalttisen ”vahvaksi” tämä on kova. Tämä on joustamaton. Tämä on kylmäkin puoli. Se on joskus ollut pelottavaa, nyt huomaan nauttivanikin tästä voittamattomuuden tunteesta. Koen, jotenkin olleeni oikeassa. Ei kehenkään voi uskoa. Ei aikuiset koskaan ole tukena. Ei niihin kannata luottaa, ne hylkäävät aina! Jättävät selviämään yksin. Ja sehän sopii. Minä nostan itseni jaloilleni, vedän itseni irti tunteista ja liitelen hyväntuulisena vältellen pysähtymistä. Huomaan kyllä väsyväni tähän, mutta pakotan itseni jatkamaan tässä liito olotilassa. Tajuan kyllä meneväni takapakkia. En saisi antaa itseni liukua yhä erillisemmäksi, mutta tämä on tuttua. Tämä on turvallista. Tämä on helpompaa kuin jatkuva ikävä ja pelko. Niiden kanssa en siedä oloani.
